Jostain kumman syystä Nelson Mandelan kuolema tänään aamulla
liikutti minua kovin. Liikutti siitä huolimatta, että 1980-luvun lopulla syntyneenä en kuulu sukupolveen, jolla oli
mahdollisuus myötäelää apartheidin alasajoa Etelä-Afrikassa 1980-luvun mittaan.
Mandelan vankilasta vapautuminen ja Nobelin rauhanpalkinto 90-luvun alussa eivät kuulu
lapsuusmuistoihini. Oikeastaan luulen tajunneeni jotain tämän ikonisen
gandhilaisen vapaustaistelijan merkityksestä vasta parikymppisenä, kun
tutustuin erääseen ystävääni, jolle Mandela on enemmän kuin suurmies. Vietimme
toukokuista viikonloppua eräällä vapaa-ajan asunnolla, vanhalla pientilalla, ja
tämä ystävä koristeli kokonaisen navetan seinän Mandela- ja
Etelä-Afrikka-aiheisilla kuvilla ja teksteillä.
Amerikkalaisen televisiokanavan Mandela-uutisvirrasta pistää
silmään reportaasi siitä, kuinka hän 1990-luvulla rohkeasti eheytti
jakautunutta Etelä-Afrikkaa urheilun avulla. Vuonna 1995 pelattiin rugbyn
MM-kisat Etelä-Afrikassa. Isäntämaassa rugby oli valkoisten laji, jota mustat
halveksivat. Mandela asettui avoimesti kannattamaan maansa rugbyjoukkuetta.
Näistä tapahtumista on tehty elokuvakin, Clint Eastwoodin Invictus (Yhdysvallat 2009).
Muutama viikko sitten osallistuimme Miinan kanssa suureen
urheilutapahtumaan. Lajin voinee arvata: The Great Ethiopian Run on vuosittain
järjestettävä kymmenen kilometrin kilpa- ja kansanjuoksu, joka järjestettiin
täällä juoksijoiden maan pääkaupungin kaduilla nyt 13. kerran. Osanottajia oli
noin kolmekymmentätuhatta.
Tapahtuman alla meidän ulkomaalaisten piireissä oli
epävarmuutta ilmassa. Pelättiin Al Shabaab -ryhmän terroristisia aikeita ja
epäiltiin juoksutapahtumaa mahdolliseksi iskun kohteeksi. Mekin emmimme
edeltävien viikkojen aikana, mutta lopulta rohkaistuimme mukaan yhtäältä
paikallisten kannustuksesta, toisaalta halusta olla antamatta pelolle sijaa.
Turvajärjestelyt olivatkin ennennäkemättömät (tästä meillä on vuosia
tapahtumaan osallistuneiden todistajanlausunto). Kaikki lähtöön saapuvat
tarkistettiin, ja reitin varrella oli valehtelematta tuhansia poliiseja. Eikä
mitään tapahtunut, Luojan ja järjestäjien kiitos.
Tätä taustaa vasten mietin nyt tuota juoksua. Kipittäminen keskellä kymmenien tuhansien
etiopialaisten virtaa – meitä turisteja oli vain kourallinen – oli vahva elämys.
Elämys sen tähden, miltä juoksijoiden määrä näytti ja miltä kymppi 2 300 metrin
korkeudessa tuntui, mutta elämys myös siksi, että juoksussa oli vallalla vahva
yhteenkuulumisen tunne. Samaa vauhtia jolkottelevien kanssa vaihdettiin
tervehdyksiä ja tuntemuksia, juomapisteellä vesipusseja ojennettiin eteenpäin
tutuille ja tuntemattomille, pyörätuoliosallistujaa työnnettiin ylämäissä. Tämä
on maa, jossa on lukuisia eri kieliryhmiä ja heimoja, mutta suuressa
kansanjuoksussa me kaikki olimme yhtä keltavihreää iloista ja meluisaa hölkkää.
Yhdessä, samaan suuntaan.
Tapahtuman isä Haile Gebreselassie, Etiopian
kansallissankari, vuosituhannen vaihteen juoksijasuuruus, sanoi tämänvuotisen suuren juoksun alla: ”Urheilussa on vain yksi kieli, ja kun
ihmisiä rohkaistaan urheilun kautta, heitä rohkaistaan joka alalla,
riippumatta siitä, mikä heidän työnsä on. Yksi uskonto, yksi kulttuuri, yksi
kieli – ja se on juokseminen.” Täällä heimo- ja uskontoerojen maassa voidaan myös
nähdä erottavien tekijöiden yli ja etsiä yhteyttä. Urheilu on parhaimmillaan vahva
keino siihen. Sen tietää Haile, sen tiesi Nelson.
Tuomas
Haile Gebreselassien
sitaatti on peräisin Cate Carterin kirjoittamasta The Guardian -lehden
verkkosivulla 1.12.2013 ilmestyneestä The Running Blog -kolumnista. Valokuva samoin, sen
on ottanut Dan Vernon.
