ETIOPIA Olen kilpaillut hyvän kilpailun

Jostain kumman syystä Nelson Mandelan kuolema tänään aamulla liikutti minua kovin. Liikutti siitä huolimatta, että 1980-luvun lopulla syntyneenä en kuulu sukupolveen, jolla oli mahdollisuus myötäelää apartheidin alasajoa Etelä-Afrikassa 1980-luvun mittaan. Mandelan vankilasta vapautuminen ja Nobelin rauhanpalkinto 90-luvun alussa eivät kuulu lapsuusmuistoihini. Oikeastaan luulen tajunneeni jotain tämän ikonisen gandhilaisen vapaustaistelijan merkityksestä vasta parikymppisenä, kun tutustuin erääseen ystävääni, jolle Mandela on enemmän kuin suurmies. Vietimme toukokuista viikonloppua eräällä vapaa-ajan asunnolla, vanhalla pientilalla, ja tämä ystävä koristeli kokonaisen navetan seinän Mandela- ja Etelä-Afrikka-aiheisilla kuvilla ja teksteillä.

Amerikkalaisen televisiokanavan Mandela-uutisvirrasta pistää silmään reportaasi siitä, kuinka hän 1990-luvulla rohkeasti eheytti jakautunutta Etelä-Afrikkaa urheilun avulla. Vuonna 1995 pelattiin rugbyn MM-kisat Etelä-Afrikassa. Isäntämaassa rugby oli valkoisten laji, jota mustat halveksivat. Mandela asettui avoimesti kannattamaan maansa rugbyjoukkuetta. Näistä tapahtumista on tehty elokuvakin, Clint Eastwoodin Invictus (Yhdysvallat 2009).

Muutama viikko sitten osallistuimme Miinan kanssa suureen urheilutapahtumaan. Lajin voinee arvata: The Great Ethiopian Run on vuosittain järjestettävä kymmenen kilometrin kilpa- ja kansanjuoksu, joka järjestettiin täällä juoksijoiden maan pääkaupungin kaduilla nyt 13. kerran. Osanottajia oli noin kolmekymmentätuhatta.

Tapahtuman alla meidän ulkomaalaisten piireissä oli epävarmuutta ilmassa. Pelättiin Al Shabaab -ryhmän terroristisia aikeita ja epäiltiin juoksutapahtumaa mahdolliseksi iskun kohteeksi. Mekin emmimme edeltävien viikkojen aikana, mutta lopulta rohkaistuimme mukaan yhtäältä paikallisten kannustuksesta, toisaalta halusta olla antamatta pelolle sijaa. Turvajärjestelyt olivatkin ennennäkemättömät (tästä meillä on vuosia tapahtumaan osallistuneiden todistajanlausunto). Kaikki lähtöön saapuvat tarkistettiin, ja reitin varrella oli valehtelematta tuhansia poliiseja. Eikä mitään tapahtunut, Luojan ja järjestäjien kiitos.

Tätä taustaa vasten mietin nyt tuota juoksua. Kipittäminen keskellä kymmenien tuhansien etiopialaisten virtaa – meitä turisteja oli vain kourallinen – oli vahva elämys. Elämys sen tähden, miltä juoksijoiden määrä näytti ja miltä kymppi 2 300 metrin korkeudessa tuntui, mutta elämys myös siksi, että juoksussa oli vallalla vahva yhteenkuulumisen tunne. Samaa vauhtia jolkottelevien kanssa vaihdettiin tervehdyksiä ja tuntemuksia, juomapisteellä vesipusseja ojennettiin eteenpäin tutuille ja tuntemattomille, pyörätuoliosallistujaa työnnettiin ylämäissä. Tämä on maa, jossa on lukuisia eri kieliryhmiä ja heimoja, mutta suuressa kansanjuoksussa me kaikki olimme yhtä keltavihreää iloista ja meluisaa hölkkää. Yhdessä, samaan suuntaan.

Tapahtuman isä Haile Gebreselassie, Etiopian kansallissankari, vuosituhannen vaihteen juoksijasuuruus, sanoi tämänvuotisen suuren juoksun alla: ”Urheilussa on vain yksi kieli, ja kun ihmisiä rohkaistaan urheilun kautta, heitä rohkaistaan joka alalla, riippumatta siitä, mikä heidän työnsä on. Yksi uskonto, yksi kulttuuri, yksi kieli – ja se on juokseminen.” Täällä heimo- ja uskontoerojen maassa voidaan myös nähdä erottavien tekijöiden yli ja etsiä yhteyttä. Urheilu on parhaimmillaan vahva keino siihen. Sen tietää Haile, sen tiesi Nelson.

Tuomas

Haile Gebreselassien sitaatti on peräisin Cate Carterin kirjoittamasta The Guardian -lehden verkkosivulla 1.12.2013 ilmestyneestä The Running Blog -kolumnista. Valokuva samoin, sen on ottanut Dan Vernon.

ETIOPIA Reilua kauppaa Addiksessa

Kuten aikaisemmasta ruoka-aiheisesta blogikirjoituksestamme saattoi päätellä, on hintataso täällä Etiopiassa varsin toinen kuin koti-Suomessa. Täällä ollaan myös monen raaka-aineen ja tuotteen alkulähteillä, minkä olemme halunneet ottaa huomioon omissa kulutusvalinnoissamme. Kun periaatteessa on varaa mihin tahansa, voi panostaa laatuun ja alkuperän eettisyyteen. 

Suomalaisiin markkinoihin nähden täällä erikoista on se, että materiaali on usein paljon kalliimpaa kuin työvoima. Hyvänä esimerkkinä tästä kaikenlaiset palvelut: manikyyri, pedikyyri, hieronta, hiustenleikkuu, kenkien puhdistus ja taksilla ajelu maksavat murto-osan siitä, mitä Suomessa. Ulkomaalainen jugurtti ja puurohiutaleet sen sijaan monin verroin enemmän kuin Suomessa. Ruuanlaitossa olemme yrittäneet käyttää mahdollisimman paljon paikallisia raaka-aineita, kuten kasviksia ja hedelmiä; samoin kahvi tietenkin on etiopialaista.

Mitä tulee maalliseen materiaan, olemme pyrkineet huomioimaan tavaran etiopialaisen alkuperän. Taiteen, käsityöt ja vaatteet olemme pyrkineet ostamaan suoraan valmistajalta. Toki materiaalin (kankaat, maalit, langat) alkuperän jäljittäminen on vaikeaa, mutta ainakin työ on tehty kohtuullisissa olosuhteissa ja rahat menevät suoraan tekijälle. On kuitenkin eräs poikkeus, jonka materiaalin alkuperästä, valmistusvaiheiden eettisyydestä ja työntekijöiden hyvinvoinnista meillä on varma tieto. Kyseessä on etiopialainen silkki- ja puuvillahuiveihin ja -kankaisiin erikoistunut yritys Sabahar, jonka omistaa kanadalaislähtöinen Kathy Marshall. Kathyyn olemme tutustuneet ILC:ssä.

Kathy on muuttanut Etiopiaan jo parikymmentä vuotta sitten ja perustanut Sabaharin 15 vuotta sitten. Nykyään Sabahar työllistää yli 50 etiopialaista naista ja miestä kankaan alkutuotannon, värjäyksen, kutomisen ja myynnin hoitamisessa. Sabahar on yksi neljästä etiopialaisesta yrityksestä, jolle on myönnetty World Fair Trade -sertifikaatti.

Meillä on ollut Tuomaksen kanssa ilo päästä tutustumaan silkkikankaiden koko tuotantoprosessiin. Tässä kuvien kera koko tuotanto. Kirjoituksen apuna on käytetty Sabaharin nettisivuja (www.sabahar.com) sekä Wikipedian artikkelia Silkki (fi.wikipedia.org/wiki/Silkki), jotta faktat menevät oikein.

Silkkiperhosia on olemassa 160 eri lajia, joista vain noin muutaman lajin kehräämää silkkiä käytetään tekstiiliteollisuudessa. Mulperiperhonen (Bombyx mori) on tavallisin, mutta Sabaharissa käytetään Eri-silkkiperhosta (Philosamia Ricini), joka on tavallisempi Etiopian kohtalaisen nuoressa silkkituotannossa.

 

Silkkiperhoset parittelevat ja naarasperhonen munii munia, joista alkaa kehittyä toukkia. Toukkia ruokitaan jatkuvasti, ja kun ne ovat kasvaneet täysimittaiseksi n. 5–10 cm:n mittaisiksi pötkylöiksi, ne lopettavat syömisen ja aloittavat silkinkehruun.

 

Toukka alkaa pyöriä itsensä ympäri, ja sen ympärille alkaa kehittyä valkeaa silkkisäiettä, josta se muodostaa ympärilleen kotelokopan eli kokongin. Toukka pyörii kokongissaan ympäri noin 2000 kertaa, kunnes koppa alkaa olla valmis. Valmiissa kokongissa voi olla jopa 2–3 kilometriä yhtenäistä silkkisäiettä. Satojen toukkien kehrätessä yhtä aikaa voi kuulla vaimeaa rapinaa. Toukka todella on työssään!

Valmiit kotelokopat lajitellaan, ja jos toukan annetaan kehittyä luonnollisesti, se muuttuu kopan sisällä hiljalleen täysikasvuiseksi perhoseksi, joka munii parittelun myötä lisää munia.

Suurin osa kotelokopista kuitenkin päätyy silkkituotantoon. Silloin valkeat kopat kuivataan ja keitetään toukan tappamiseksi. Mustaksi möykyksi muuttunut toukanraato irtoaa ja Sabaharissa ne syötetään tehdasalueen keskellä olevan lammen kultakaloille. Jäljelle jää valkoinen kotelokoppa.

Kotelosta aletaan irrottaa silkkisäikeitä, jotka kehrätään langaksi.

 Silkkilanka värjätään värjäämössä luonnonväreillä, kuten punasipulilla, kahvilla ja erilaisilla kukilla. Addis Abeban ulkopuolelta saatavat puuvillat astuvat tässä vaiheessa mukaan juoneen, ja nekin värjätään, tosin erilaisilla kemikaaleilla, jolloin väriskaala on hieman laajempi. Värjätyt langat kuivataan lempeässä auringonpaisteessa tehdasalueen puutarhassa.

 

Värjäyksen jälkeen lanka kehrätään uudelleen, jolloin se on valmista kudottavaksi. Kudontahallissa miehet (!) kutovat vauhdilla kauniita kankaita. Osa kankaista on 100-prosenttista silkkiä, osassa loimet ovat puuvillaa, kude silkkiä, osa kankaista on kokonaan puuvillaa.

Kudonnan jälkeen kankaat siirtyvät ompelimoon, jossa niistä ommellaan huiveja, lautasliinoja, pyyhkeitä, pöytäliinoja ja tyynynpäällisiä. Valmiit tuotteet pestään, kuivataan puutarhassa ja viimeistellään myyntiä varten.  

Addis Abebassa on tehtaanmyymälä, ja tuotteita viedään yli 10 eri maahan.

On siis varsin mielenkiintoista olla tuotannon alkulähteillä. Tehdas (voiko sitä sillä nimellä edes kutsua?) on kauniin puutarhan ympäröimä ja työntekijät saavat lounastauoillaan istua varjostavien puiden alla. Sabaharilla on taustallaan kristilliset arvot ihmisyyden arvokkuudesta, luomakunnan kunnioituksesta ja Jumalan hyvästä armosta; lähetystä rakkaudesta parhaimmillaan!

Viimeinen kuva on viime lauantain Tropical Garden -basaarista, jossa sain olla mukana kökkähommissa Sabaharin kojulla. Iloisesta myyntitunnelmasta innostuneena tuonkin tietoonne, että palaamme Suomeen ensi viikolla, joten jos kiinnostuit huiveista tai muista tekstiileistä, ota yhteyttä miina.meurman(at)gmail.com, niin voin mainiosti toimia Sabahar-välittäjänä!

Miina

NEPAL Osana yhteistä kirkkoa

Meidän harjoittelusta on nyt 2/3 takana. Keskimmäinen kolmannes meni pääosin kenttämatkoilla ja lomaillessa. Ensin minä olin TEACH pyhäkoulujärjestön kanssa Nuwakotin maakunnassa kolme päivää observoimassa pyhäkoulunopettajien ja pastoreiden kurssia. Kathmanduun päästyäni Emmi lähti Chitwanin maakuntaan Etelä-Nepaliin tutustumaan muutamaksi päiväksi kehitysyhteistyöprojektiin. Emmin palattua matkalta minä taas lähdin kuudeksi päiväksi Morangin maakuntaan tutustumaan Nepalin ainoaan luterilaiseen kirkkoon.

Morangin luterilaisten pääkirkko sijaitsee keskellä maaseutua, valtavien riisipeltojen keskellä.

Nepalin kristillisyys on ns. "jälkitunnustuksellista" kristillisyyttä. Euroopassa vaikuttavat kristilliset tunnustuskunnat toimivat täällä, mutta niiden raja-aidat ovat hyvin matalat, jos niitä on ollenkaan. Luterilaisuus on tässä maassa todellinen vähemmistö. Nepalin tiettävästi ainut luterilainen kirkko toimii Etelä-Nepalissa Morangin maakunnassa, aivan Intian rajalla. Kirkon lähes kaikki noin 1000 jäsentä kuuluu Santal-heimoon ja seurakuntia on 12. Vaikka kirkko toimii hyvin pienellä alueella ja on vahvasti sidoksissa yhteen etniseen ryhmään, on kirkon nimi koko komeudessaan Nepalin evankelisluterilainen kirkko. 

Santaleja jumalanpalveluksessa savimajakirkossa.

Tutustuimme yhdessä Lähetysseuran Nepalin lähetin Mian, raamattukouluttaja Eeron ja muusikko Suikin kanssa tämän kirkon toimintaan ja osallistuimme kaksipäiväiselle nuorten leirille. Kirkko on syntynyt aikoinaan norjalaisten ja tanskalaisten lähetystyöntekijöiden työn seurauksena ja siten jumalanpalveluksissa oli paljon tuttuja vaikutteita pohjoismaisesta luterilaisuudesta. Papit käyttivät albaa ja stolaa, mitä en ollut aikaisemmin Nepalissa nähnyt missään kirkoissa. Myös laulettavissa lauluissa oli meiltä päin tuttuja virsiä, joita oli sitten käännetty santalin kielelle. Ongelmana oli kuitenkin, että santalin kieli on kuihtumassa ja nuoret puhuvat paremmin nepalia tai hindiä. Siten santalin kielisten virsien laulaminen tuotti selkeitä ongelmia monille nuoremmille seurakuntalaisille ja virret myös laahasivat pahasti. Välillä tuntui siltä, että kontekstuaalisuutta olisi saanut olla hieman enemmän, ainakin musiikissa.

Ehtoollinen luterilaisessa kirkossa. Naisten vuoro polvistua alttarille.
Miehet ja naiset istuvat tarkasti omilla puolillaan kirkkosalia ja myös ehtoolliselle
mentiin omissa vuoroissa. Naiset peittivät päänsä ainoastaan rukoiltaessa
ja ehtoolliselle mennessä.

Nuorten leiri pidettiin pääkirkolla, jonka yhteyteen on tämän vuoden alussa valmistunut uusi leirikeskus. Lähetysseura on ollut rahoittamassa tätä hanketta. Olot leirikeskuksessa oli meillä suomalaisilla mitä parhaimmat. Iltaisin huoneen valtasivat pienet ötökät ja liskot, joilta suojauduimme sängyn ympärille laitetulla verkolla. Leirille osallistui 60-70 nuorta, naisia oli noin 2/3. Ohjelmaosuudesta vastasi meidän lisäksi Intiassa toimiva santali-helluntaipastori, joka oli kasvanut luterilaisessa perheessä. Maanantaina pidimme Suikin kanssa musiikkitunnin 60 nuorelle ja meno oli upea. Tiistaina pidin leirin aamuhartauden ja 10 hengelle ryhmäkeskustelut. Nuoret tuntuivat olleen varsin innoissaan leiristä. Tiistaina kun leiri päättyi, jäi puolet nuorista viettämään aikaa kirkolle.  

Leiriolympialaiset käynnissä, aivan kuten Suomessa. Myös iltaohjelmaa pidettiin,
 oli leikkejä ja lauluja sketsejä.

Aamunavausta pitämässä nuortenleirillä. Paikallinen kansakoulunopettaja tulkkaa.

Jos kerta Nepalin kristityistä noin 1000 on luterilaisia, niin mitä ne 2 miljoonaa muuta ovat? Täällä kirkon määritelmä on hyvin erilainen kuin Suomessa. Kirkoksi katsotaan vähintään noin 20 kristityn yhteisö, joka viettää omaa jumalanpalvelustaan, eli melkein sama kuin Suomessa seurakunta. Kirkon sisällä toimii fellowshipejä, jotka vastaavat Suomen oloissa raamattupiiriä tai solua. Osa kirkoista on järjestäytynyt erilaisiin kirkkoyhteisöihin. Merkittävimmät ovat helluntailaisten Assembly of God, Baptistikirkkojen yhteisö ja muiden protestanttisten kirkkojen NCFN = National Churches Fellowship of Nepal, jonka työtä Lähetysseura täällä tukee. Suurin osa kirkoista ei kuitenkaan ole liittynyt mihinkään näistä tai muistakaan kirkkoliitoista, vaan ovat itsenäisiä kirkkoja. Siksi tunnustuskunnilla ei ole täällä juurikaan merkitystä ja kristityt voivat käydä missä tahansa kirkossa jumalanpalveluksessa. 

Omien havaintojeni mukaan jumalanpalveluksien kaava on hyvin samanlainen kaikissa kirkoissa, olipa kirkkoliitto tai tunnustuskuntayhteys mikä hyvänsä. Aluksi on tavallisesti noin 30 min ylistyslauluja. Seuraavat 30 min rukoillaan. Ja sitten on 20-45 min saarna. Loppuun saattaa tulla vielä joku rukous, jonka jälkeen tilaisuus loppuu kuin seinään ilman mitään loppulauluja. Ehtoollista vietetään kirkoissa yleensä kerran kuukaudessa. 

Ylistyslauluja on yleensä säestämässä bändi ja tunnelma alkaa nousta kivasti heti tilaisuuden alussa. Osa näistä lauluista ovat eurooppalaista alkuperää ja Suomessa niitä löytyy mm. messulaulukirjoista ja Siionin Kanteleesta. Kauniita melodioita. Rukoiltaessa täällä kaikki puhuvat tai huutavat samaan aikaan omaa rukoustaan. Todella vieras tyyli suomalaiselle, joka on tottunut hiljaiseen rukoukseen. Monesti olen ihmetellyt, eikö ketään haittaa, kun kaikki kuulevat omat rukoukset niitä kovaan ääneen huudettaessa. No kait täällä ihmiset hiljaakin rukoilee, jos ei halua kaikkea ympärillään oleville kuuluttaa. Saarnoja on ollut mukava kuunnella, ainakin ensimmäiset 10 min, jos tulkkaus toimii. Mikäli tulkkaus toimii, tämä osuus on itselleni ehkä kaikista tutuin, sekä sisällöltään että tyyliltään.

Juttutuokiolla jumalanpalveluksen jälkeen. Kirkkorakennukset eivät ole mitään arkkitehtuurin
helmiä tässä maassa. Täällä käytetään enemmän voimavaroja sisältöihin kuin rakennuksiin.

Gyaneshworin kirkko Kathmandussa, yksi Nepalin suurimmista kirkoista.
Lauantaina (Nepalin pyhäpäivä) kirkossa pidetään kolme jumalanpalvelusta
 peräkkäin, josta jokaiseen osallistuu noin 500-700 henkeä.

Käytiin viime perjantaina paikallisen kirkon nuorten illassa. Ajattelin, että ohjelmassa on jotain kivaa pelailua tai sketsiä, mutta kaava olikin täysin sama kuin normaalissa aamujumalanpalveluksessa. Paitsi, että saarna oli suunnattu juuri nuorille. Tilaisuuden jälkeen nuori mies tuli meitä jututtamaan ja kutsui kotiinsa homefellowshipiin. Vierailin siellä sitten eilen illalla. Paikalle kokoontui 10 nuorta ja yhden äiti. Ensin laulettiin muutamia lauluja kitarasäestyksellä, sitten luettiin lyhyesti Raamattua, minkä jälkeen vielä rukoiltiin. Koko homma kesti noin tunnin. Lopuksi vielä juotiin teet. Nuoret kertoivat kokoontuvansa samalla porukalla joka maanantai jonkun kotiin tällaiseen hetkeen ja käyvät viikonloppuisin samassa kirkossa jumalanpalveluksessa. Aikuisilla miehillä ja naisilla on vastaavat omat homefellowshipit. 

Homefellowshipin teejatkoilla.

En ymmärrä nepalin kieltä juuri lainkaan, ainoastaan muutamia sanoja, kuten pratna = rukoilla. Silti tällaiset homefellowshipit ja työpaikan aamuhartaudet ovat olleet parhaita hetkiä täällä, koska ovat kuin "kotihetkiä" vieraassa maassa ja kulttuurissa. Vaikka en osaa nepalilaisia ylistyslauluja tai ymmärrä jaettavia rukousaiheita, niin siitä huolimatta tiedän, että saman Jumalan kanssa ollaan tekemisissä. Laulut, rukoukset ja Raamatun luku toimivat todella hyvin vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan, sillä evankeliumi Jeesuksesta on sama. 


Antti

ETIOPIA Oi, katsohan lintua oksalla puun

Punanokkatoko (tockus erythrochynchus) kuuluu sarvinokkiin.

Kauas muille maille vierahille lentävä lintu on perinteikäs kristillisen lähetyksen symboli. Painovoiman sitoma ihminen katsoo ylös taivaalle ja näkee vapaana liihottavan lintusen. Kyyhkynen tuo lehtevän puunoksan arkissaan nököttävälle Nooalle merkkinä paremman huomisen toivosta. Puluna laskeutuu myös Pyhä Henki alas taivaasta, kun Jeesusta kastetaan Jordan-virrassa. Lintu symbolina kertoo, että Jumalan Henki on toivoa herättävä, se on vapaa. Lentääkseen lintu kuitenkin tarvitsee molemmat siipensä: ruumis ja sielu, leipä ja sirkushuvit, kehitysyhteistyö ja julistustyö - ihminenkin on kokonaisuus. Hän ei elä ainoastaan leivästä eikä ainoastaan sanasta. Jumalan Sana on kokonaisvaltainen juttu.

Etiopian runsas ja näkyvä linnusto on kuluneiden kuukausien aikana saanut myös minut innostumaan ornitologiasta. Maassa tavattavien runsaan 900 eri lintulajin joukkoon mahtuu yli kaksikymmentä endeemistä eli vain täällä viihtyvää lajia. Tässä vähän kuvastoa, joka on suurimmaksi osaksi saatu omasta Lähetysseuran vierastalon pihapiiristä Addis Abebassa sekä muutaman viikon takaiselta retkeltä Langano-järvelle. Nyt näytillä olevien siipiveikkolajien lisäksi on tullut havaittua muun muassa rastaita, korppikotkia, kaijasia, merimetsoja, hyyppiä, paksujalkoja, kurppia, tiiroja, puluja, pääskysiä, medestäjiä, lepinkäisiä, piispoja ja monia muita varpuslintuja, kuten korppeja.

Taustamusiikkia kuvien tiirailuun tästä: Charlie Parker: Ornithology (YouTube)

allekirjoittajana Tuomas

Punaposkipeippo, uraeginthus bengalus.

Ruusupeippo, lagonosticta senegala.

Kanelirintaisia mehiläissyöjiä (merops oreobates) kotipihan eukalyptuspuun oksalla.

Haarahaukka, milvus migrans.

Sama tyyppi uudestansa.

Mustaposkikutoja (ploceus velatus) pesällään Dessissä, pohjoisempana Etiopiassa.

Piispahaikara, ciconia episcopus.

Harmaahaikara, ardea cinerea.

Kotipihan monista kamalasti rääkyvistä iibislinnuista tässä hadadaiibis (bostrychia hagedash).

Kyläloistokottarainen, lamprotornis chalybaeus.

Kiljumerikotka, haliaeetus vocifer.

Kirjokalastaja (ceryle rudis) ja silkkihaikara (egretta garzetta) Langano-järvellä.

Pelikaani, pelecanus onocrotalus.

Täplähiiro, colius striatus.

Viimeisinä vaan ei vähimpinä: ne aidot ja alkuperäiset niilinhanhet (alopochen aegyptiaca).

BOTSWANA Suomen Lähetysseuran työstä Botswanassa

Pääsimme loka-marraskuun taitteessa 10 päivän matkalle ympäri Botswanan tutustumaan eri puolella maata toimiviin Lähetysseuran lähetteihin ja heidän työhönsä. Matka oli monin tavoin antoisa ja kasvatti entisestään arvostustani SLS:n työtä ja lähettejä kohtaan. 

Kohtasimme ja näimme monenlaisia ihmisiä ja elämäntilanteita.

Koettua on vaikea pukea sanoiksi, mutta tässä teillekin kuvia ja kertomuksia SLS:n työstä täällä Botswanassa. Kaiken näkemäni perusteella voin sydämestäni todeta Lähetysseuran työn täällä Botswanassa olevan merkityksellistä ja toimivaa. Sillä ei ehkä muuteta maailmaa tai edes koko maata, mutta monien yksilöiden elämää kylläkin.

Matkamme ensimmäinen etappi oli Ghanzi, jossa Iiris Kontra tekee osittain Suomen ulkoministeriön rahoittamassa projektissa työtä San-kansan parissa. He ovat Botswanassa vähemmistö eivätkä siten puhu äidinkielenään maan valtakieltä setswanaa. Perinteisesti kansa on elänyt Kalaharissa työskennellen ja liikkuen, minkä myötä heillä ei välttämättä ole juurikaan koulutusta tai edes henkilöllisyystodistuksia. Henkilöllisyystodistuksen puuttuessa he jäävät valtion sosiaaliturvan ulkopuolelle eivätkä voi saada vakituista työtä. Projektin työntekijät etsivät apua tarvitsevia ja auttavat heitä esimerkiksi henkilöllisyystodistuksen saamisessa sekä tukevat eri tavoin heidän itsenäistä elämäänsä.

Pääsimme Ghanzissa  osallistumaan naisten koripajaan, jossa naiset kuvan opettajan johdolla opettelevat tekemään perinteisiä ruokokoreja. Suomalaisen harjoittelijan johdolla pidetyssä ryhmässä naisia opetetetaan ymmärtämään, että heillä on käsitöitä myymällä mahdollisuus hankkia rahaa. Monet ryhmän naisista ovat nuoria, vähän tai eivät lainkaan koulua käyneitä, monella on pieniä lapsia. Myös liiallinen alkoholin käyttö on yleistä. Käsitöiden lomassa naisia ohjataan erilaisissa elämään liittyvissä kysymyksissä.

Ghanzista matkasimme reilun tunnin matkan päähän Kuken kylään, jossa suomalaiset eskariharjoittelijat ovat viime vuosina pitäneet iltapäiväkerhoa koululaisille. Kuken koulun 500 oppilaasta suurin osa on san-lapsia ja noin puolet heistä asuu lukukaudet koulun hostellilla (kuvassa tyttöjen ja poikien majoitusrakennukset) kaukana vanhemmistaan. Lapset näkevät vanhempiaan vain loma-aikoina muutaman kerran vuodessa, minkä takia aikuisille ja iltapäivätoiminnalle on koululla todellista tarvetta.

Vietimme vuorokauden Kukessa eskariharjoittelijoiden Jennan ja Niilon kanssa Botswanan kokemuksista jutellen ja kyläelämää ihmetellen. Olimme mukana iltapäiväkerhossa, jossa on joka iltapäivä kolme eri ryhmää, jokainen eri  luokka-asteelta. Tällä kertaa piirsimme lasten kanssa karttaa Kuken kylästä, leikimme, pelasimme, lauloimme ja näyttelimme pantomiimia. Yhteiset iltapäivähetket päätettiin rukoukseen. Tärkeää työtä tämäkin, SLS:n ja ulkoministeriön tuella rahoitettua.

Kuvassa Jennan ja karttaa piirtävien lasten lisäksi paikallinen projektin palkkaama tulkki, joka on tuikitärkeä iltapäivätoiminnan onnistumiselle.

Kukesta matkasimme safarituristien suosimaan Mauniin, Okavango Deltan äärelle. Neljän päivän aikana Maunissa nautimme ulkoilmasta ja veden läheisyydestä monin tavoin, mutta ehdimme myös nähdä jälleen uusia puolia Lähetysseuran työstä.

Tutustuimme suomalaisen lähetystyöntekijän 80-luvulla perustamaan Thuson kuntoutuskeskukseen, jossa kuntoutetaan eri tavoin vammaisia botswanalaisia. Keskuksessa on noin 70 opiskelijaa, joista viitisenkymmentä asuu keskuksessa ja saa sieltä kaikki ateriansa. He opiskelevat erilaisia kädentaitoja, ompelua, puutarhanhoitoa, maalausta ja korujen tekoa yms.

 Meidän vierailumme aikana oli käynnissä keskuksessa kasvatettujen kanojen kynintä, jotta ne voidaan myydä Maunin kauppoihin myytäväksi. 

Keskus tarjoaa myös fysioterapiaa ja puheterapiaa sekä valmistaa proteeseja. Kuvan ”proteesimestari” valmistaa proteeseja, joita myydään asiakkaille murto-osalla normaalista kauppahinnasta. Tavaroita ei anneta asiakkaille ilmaiseksi, jotta he ymmärtäisivät niiden arvon ja pitäisivät niistä parempaa huolta.Thusossa tehtävä työ on Botswanassa harvinaista ja siksi niin merkityksellistä. Samalla muutetaan asenteita vammaisia kohtaan paremmiksi ja avoimemmiksi.

Maunissa majapaikkaansa pitää myös Lähetysseuran eteläisen Afrikan kehitysyhteistyöhankkeita valvova Katri Suhonen, jonka kanssa saimme viettää lauantai-iltaa ruoan äärellä sekä sunnuntaita jumalanpalveluksessa ja Katrin kotona.

Kuvassa Maunin  pappi siunaamassa kolmen kolehtikorin sisältöä. Yhteen koreista kerättiin kolehti seurakunnalle, yhteen koomassa olevan seurakuntalaisen tukemiseksi. Suurin koreista oli papille, minkä takia siihen tuotiin myös erilaisia ruokatarpeita.

Maunissa vietettiin kyseisenä sunnuntaina Thanksgiveniä, jolloin seurakunnan ryhmät (naiset, miehet, nuoret, pyhäkoululaiset) keräsivät ryhminä rahaa seurakunnan tukemiseksi. Pyhäkoululaisten keräykseen mekin osallistuimme, tässä lapset tuovat iloisesti laulaen osaansa.

Eräs seurakuntalainen lahjoitti Maunin luterilaiselle seurakunnalle auton. Tarvetta sille oli ollut jo pitkään. Tässä pappi ja seurakuntalaiset siunaavat kulkupeliä ja sillä tehtäviä matkoja ja työtä.

Jumalanpalveluksen jälkeen vietimme Katrin kanssa leppoisan iltapäivän ja illan kehitysyhteistyöprojekteista ja Lähetysseuran roolista jutellen. Lähetysseura on merkittävä Suomen Ulkoministeriön tuella kehitysyhteistyöprojekteja toteuttava järjestö, ja Katrin tehtävä on seurata ja valvoa eteläisen Afrikan projekteja. Siksi työhön kuuluu paljon matkustamista ja työn seuraamista paikan päällä. Yksi näistä projekteista on Ghanzissa ja Kukessa toimiva san-kansaa tukeva projekti. Asiapitoisten keskustelujen lisäksi ehdimme myös ihmetellä luontoa ja vettä sekä bongailla virtahepoa.

Maunista matkustimme Francistowniin, jossa tutustuimme Tsholofelongiin, Toivon paikkaan, jonka johdossa on SLS:n lähetti Marja Alastalo. Tsholofelong on yksi Lähetysseuran kummikohteista ja siellä on suomalaisten kummien tuella jo noin parinkymmenen vuoden ajan tuettu eri tavoin alueen lapsia ja perheitä.

Kummien tuella maksetaan mm. noin 30 lapsen päiväkotimaksut ja koulupukuja, mikä mahdollistaa lasten pääsyn päiväkotiin.  Päiväkoti vaikutti organisoidulta ja hyvin varustellulta ja lapset iloisen uteliailta.

Kuvassa Jenna laulattaa meitä setswanaksi.

Tsholofelongissa minua kosketti erityisesti lukutaitoluokka, jossa koulunsa keskeyttäneitä tai täysin kouluttamattomia lapsia opetetaan lukemaan ja kirjoittamaan. Siten tuetaan heidän paluutaan kouluun ja opintielle. Kouluun ohjattuja lapsia seurataan ja tuetaan myöhemmin myös jatko-opinnoissa. Tällä hetkellä oppilaita oli luokalla kuusi ja heillä energinen ja pätevältä vaikuttava opettaja. Tunnelma luokassa oli kannustava ja positiivinen ja oppilaat vaikuttivat tyytyväisiltä.

Francistownissa pääsimme mukaan kotikäynneille. Vierailimme erään Tsolofelon asiakkaan kotona, jonka poika oli ollut lukutaitoluokalla ja oli nyt siirtynyt tavalliseen kouluun. Äidillä ei ole henkilöllisyystodistusta, joten Tsolofelon työntekijät tukevat häntä sen hankkimisessa. Tällä hetkellä nainen oli saanut käsiinsä syntymätodistuksensa (mikä ei sekään aina onnistu), mutta tarvittavat rahat todistukseen puuttuivat. Naisen kolmesta lapsesta nuorin oli kotona ja esitteli meille ylpeänä pieniä kissanpentujaan.

Kuvassa äiti avaa tyttärelleen siementä syötäväksi ja minä ihmettelen.

Matkakohteiden välissä istuimme bussissa noin 26 tuntia ja 1900 kilometriä. Maiseman ollessa melko yksitoikkoinen pienetkin muutokset pantiin ilolla merkille. Jossain vaiheessa tunnelma tuli niin tiiviiksi ja istumapaikat loppuivat kesken, että nappasin yhden pienen matkustajan syliini. Äiti pienempi lapsi sylissään vilkutti lähtiessään iloisesti kiitokseksi.

Tyytyväisin ja kiitollisin mielin palasimme takaisin Gaboronen kotiin ja arkeen. Täällä pääkaupungissa SLS:n lähettinä toimii ohjaajamme Maria Stirling, joka on Botswanan läheteistä ainoa, joka työskentelee kirkollisessa työssä. Maria kehittää kirkon musiikkityötä, ja sen tiimoilta minäkin olen saanut osallistua virsikirjan rinnalle tehtävän laulukirjan tekoon. Kirjaan tulee lauluja useilla Botswanassa käytössä olevilla kielillä, minkä takia sen on tarkoitus monipuolistaa ja yhdistää kirkon musiikkielämää. Lisäksi Maria tukee kirkkoa erilaisissa vastaantulevissa asioissa. Olemme mm. päivittäneet seurakuntiin jaettavan monisteen ensi vuoden kirkkopyhien teksteistä ja tällä viikolla Maria on mukana synodissa ääntenlaskijana.

Francistownin lisäksi SLS:llä on kummikohteena Gaboronen lähikylässä Gabanessa toimiva päiväkoti ja siellä tehtävä iltapäiväkerhotoiminta. Kgothatson keskuksen perusti saksalainen lähetystyöntekijä 2000-luvun puolivälin tienoilla orpojen ja syrjäytymisvaarassa olevien lasten tueksi. Tänä vuonna päiväkodin noin 50 lapsen joukkoon on otettu myös tavallisista ja maksukykyisistä perheistä tulevia lapsia. Silti iso osa lapsista on edelleen toisen tai molemmat vanhempansa menettäneitä tai muuten epävakaista oloista tulevia. Lasten haastavasta tilanteesta huolimatta Kgothatsossa on ihana käydä, sillä siellä lapsista pidetään hyvää huolta ja he tuntuvat selvästi viihtyvän.

Kgothatson päiväkotia tukee kummiohjelman kautta mm. seurakuntia ja päiväkoteja Suomesta. Tässä Riikka esittelee lapsille suomalaisesta päiväkodista tullutta kirjettä lumikuvineen.

Iltapäivisin Kgothatsossa pidetään iltapäiväkerhotoimintaa koululaisille, joista monet ovat aikoinaan olleet päiväkodissa. Tavoitteena on antaa lapsille onnistumisen kokemuksia ja mukavaa tekemistä. Myös näiden lasten leikkeihin ja lauluihin on ihanaa osallistua. Olemme saaneet pelata lentopalloa, hyppiä hyppynarua, laulaa ja leikkiä. Lasten usko ja luottamus Jumalaan on koskettavaa.

Koululaisia myös opetetaan soittamaan pianoa ja kitaraa. Tässä pianon alkeissa opastaa saksalainen vapaaehtoinen Johannes, joka viettää Kgothatsossa vuoden.

”He’s got the whole world in His hands…. He’s got the whole church in His hands….” Lapset pääsivät Johanneksen ja muiden aikuisten säestyksellä jumalanpalvelukseen laulamaan. Ja laulu tuli todella aidosti sydämestä.

Tällainen rakkauden lähetys Botswanan lähetyskentiltä tällä kertaa. Lähetysseuran kummikohteisiin (Botswanassa) voi lähemmin tutustua täältä: http://www.lahetysseura.fi/ls_fi/sivut/tyomme/maat/lahetystyo_botswanassa/

Lämpimin terkuin, Hanna