ETIOPIA: Elämää Hosainassa

Olemme viettäneet lähes kaksi kuukautta Hosainan kaupungissa, joka sijaitsee 230 kilometriä Addis Abebasta etelään. Tässä kaupungissa olemme suorittaneet varsinaista harjoittelua. Elämä täällä on ollut mukavaa, välillä hektistäkin, joten blogin julkaiseminen on lykkääntynyt. Suurimpana jarruna on tosin ollut netin kestokyky, joka näin maaseudulla on osoittautunut melko heikoksi. Onneksi voimme nyt sopivan hetken sattuessa kirjoitella siitä, miten elämämme on asettunut täällä etiopialaisessa maalaiskaupungissa.

Automatkaan Addiksesta Hosainaan on syytä nykyisin varata aikaa noin nelisen tuntia. Vaikka matka ei ole pitkä, keskituntinopeus ei pääse kohoamaan kovin vauhdikkaaksi, koska tiellä saattaa olla yllättäviä esteitä aina aaseista vettä kuljettaviin hevoskärryihin ja tietä ylittäviin nauta- ja vuohilaumoihin. Tie muuten on verrattain hyvässä kunnossa, eikä matkaan tarvitse enää varata useampaa vuorokautta kuten joskus ammoisina aikoina. Lähetystyön alkaessa täällä ainoa kulkuväline oli hevonen.

Hosaina on kovaa vauhtia kehittyvä maalaiskaupunki; ympäri keskustaa voi nähdä uusia kerrostaloja ja rakennustyömaita. Siinä missä parikymmentä vuotta sitten täällä oli vain yksi kerrostalo, niitä ilmestyy nyt kuin sieniä sateella. Kontrastit ovat täälläkin voimakkaita. Ne ihmiset, jotka astelevat valmiiden kerrostalojen kiiltävillä käytävillä eivät ole samoja, jotka rakennustyömailla ovat tehneet pitkää päivää repaleisissa vaatteissaan, ilman sen kummempia työvarusteita. Toivoa kuitenkin on, että vaurastuva kaupunki levittäisi vaurautta myös ympäröiville asukkaille.

Majoitumme täällä Etiopian evankelisen Mekane Yesus-kirkon (joka saavuttaa tulevina vuosina maailman suurimman luterilaisen kirkon tittelin) eteläisen hiippakunnan alueella. Suomalaiset ovat rakentaneet synodin alueelle omannäköisensä asuinalueen. Paritalo, jossa asumme, edustaa tyylipuhdasta 70-80-lukua, ja onkin melkoinen nostalgiapläjäys Arabian ja Iittalan astioineen ja Marimekon verhoineen. Meille hetkellinen muutto tänne Abessiniaan edustaa melkoista kohotusta opiskelijan elämäntyyliin. Kerrostalokaksion asemesta meillä on käytettävissä paritalon puolikas verannalla, puutarhalla ja saunalla varustettuna!

Ruokapuoli on meillä hyvin hoidettuna täällä. Olemme palkanneet kotiapulaisen hoitamaan talouttamme. Askale-rouva on erittäin osaava ja taitava, häneltä luonnistuvat niin paikalliset kuin suomalaisetkin klassikot alkaen injera-lätyistä ja wot-kastikkeista päättyen perunamuusiin ja ruskeaan kastikkeeseen. Paikallinen hedelmätarjonta tuo mukavan lisän ruokakulttuuriin, niinpä olemme saaneet herkutella ananaan, mangon, papaijan ja muiden etelän hedelmien tuoreilla mauilla. Nyt ainakin tietää, miltä hedelmän pitää maistua! 

Päivisin Hanna on työskennellyt kuurojen koululla ja Juha Hosainan teologisella seminaarilla. Hannan työnkuvaan kuuluu sekalaisia tehtäviä aina varastojen järjestämisestä koulun nettisivujen tekoon. Juha taas paikkaa teologisen seminaarin opettajapulaa pitämällä kursseja reformaation ajoista, maailman uskonnoista ja Afrikan kirkkohistoriasta. Työkulttuuri on aikataulujen suhteen joustava, joskus siinäkin määrin, että täsmälliset suomalaiset hämmentyvät. Jotenkin kaikki silti järjestyy tavalla tai toisella.

Hosainan kuurojen koulu on mahtava esimerkki siitä, mitä kehitys voi saada aikaan. Lapset, jotka muuten olisivat kuuroina ikuisesti tuomittuja kerjäämään tai paimentamaan karjaa, oppivat oman kielen ja pääsevät kiinni koulutukseen. Koululla opetetaan monia ammatillisia perustaitoja, jotka tulevat tarpeeseen koulun jälkeen. Lisäksi moni on lukion jälkeen lähtenyt jatkamaan opintojaan yliopistossa. 

Kokoontuminen joka-aamuiseen lipunnostoon

Kuurojen koulun nettisivuhankkeen tiimoilta muutamat kuuroista ovat kirjoittaneet oman tarinansa ylös esimerkeiksi siitä, mitä koulutus voi saada aikaan. On ollut sykähdyttävää saada lukea siitä, miten omien perheittensä halveksumat lapset ovat löytäneet oman ihmisarvonsa kielen oppimisen myötä.
Näitä tarinoita voi jokainen lukea Hosainan kuurojen koulun nettisivuilta, kun niiden julkaisupäivä koittaa (ja rukoilemme, että se tapahtuu pian!) Etiopian tele-yhtiön ja nettisivujen editoinnin kanssa on riittää vielä haasteita, mutta vielä tulee päivä, jolloin osoitteesta mysdh.edu.et löytyy muutakin, kuin linkkejä muiden koulujen nettisivuille!

Aikamme Hosainassa alkaa kohta olla lopussa, mutta saamme vielä viimeiset viikot nauttia matkailusta Etiopiassa. Toivottavasti pääsemme toimivan netin ääreen jakamaan uudestaan tuntojamme täältä, ennen kuin paluu Suomeen koittaa.

Lämpimät terveiset kaikille, jotka ovat kulkeneet hengessä mukana!
-Hanna & Juha

Dessien kuulumisia ja timkat-perinteitä

Vietettyämme Addis Abebassa viikon, lähdimme ajamaan aikaisin aamulla muutaman sadan kilometrin päässä sijaitseevaan Dessien kaupunkiin, joka on noin parinsadantuhannen ihmisen kotikaupunki. Matkamme vei vuorten yli, amhara-heimon perinteisen asuma-alueen halki. Seurueeseen kuuluivat meidän lisäksemme Vesa ja Sari Lehtelä, SLS;n työntekijöitä Addiksesta, pastori Helena Turja Seinäjoelta, joka on ollut täällä vapaaehtoistyöntekijänä. Lisäksi kyytiin hyppäsi Etiopian luterilaisen kirkon ainoa palkattu kirkkomuusikko Andreas.

Voi perustellusti todeta, että pieninkin tämän matkan aikana ylitetyistä vuorista vastaisi melkoista tunturia kotimaassa, ja tämän maan matalin kohta on suunnilleen meidän Haltimme tasalla. Matkan varrella nousimme välillä lähes neljän tuhannen metrin korkeuteen, ja välillä laskeuduimme noin tuhannen metriin. Kuvaavaa on, että vesipullotkin menivät paineen vaihtelusta ruttuun. Näköalat olivat huimaavia, ja eläimistö tien varrella eksoottista. Välillä taajamissa tien täyttivät vuohet, lampaat, nautakarja, kamelit, aasit ja tietysti paikalliset hevoskiesit!

 Dessiessä tutustuimme luterilaisen Mekane Yesus-kirkon työhön. Kävimme paikallisen synodin (meikäläisittäin hiippakunnan) toimistoilla tutustumassa työntekijöihin, jotka kertoivat meille muun muassa kirkon vammaistyöstä. Pääsimme tutustumaan tähän toimintaan ruohonjuuritasolla, vierailemalla toimintakeskuksella, missä nämä ihmiset keskustelivat omista asioistaan ja saivat apua moniin käytännön ongelmiin. Tuntui hurjalta ajatella, että muutama vuosi sitten nämä ihmiset olivat näkymättömissä, kuka sukulaisten piilottamana, kuka kerjäläisenä. Nyt nämä samat ihmiset keskustelivat itse omista asioistaan ja miettivät, kuinka voisivat parantaa toimeentuloaan esimerkiksi pienyrittäjyyden kautta.
Pääsimme vierailemaan kirkon sosiaalityöntekijän kanssa muutamien vaikeasti vammaisten lasten koteihin. Oli silmiä avaavaa vierailla näiden ihmisten kodeissa, jotka eroavat jokin verran asuntomessujen tarjonnasta. Samalla tutustuimme Mekane Yesus-kirkon voimavaraan, vapaaehtoistyöhön. Kotikäynneillä meitä opasti myös eräs paikallisen seurakunnan jäsen, joka kiertää tervehtimässä ja auttamassa vaikeasti vammaisia heidän kodeissaan.

Meidän Dessiessä olessamme tuli tammikuun 19. päivän aika. Tällä päivämäärällä Etiopian ortodoksinen kirkko viettää loppiaista, paikallisesti kutsuttuna timkatia. Loppiaisen aiheena täällä on Jeesuksen kaste Jordanvirrassa (sama teema on suomalaisessa kirkkovuodessa ensimmäisellä sunnuntailla loppiaisen jälkeen). Päivä vastaa juhlavuudeltaan meikäläistä joulua ja juhannusta. Jo viikolla näkyi kaupungeissa timkat-koristeita, kaduille tuotiin kylttejä, ja ruokaa laitettiin suuren perhejuhlan edellä.
Juhlan vietto alkoi 18.1. aaton tapahtumilla, jolloin ortodoksisista kirkoista ympäri kaupunkia tuodaan juhlallisessa kulkueessa liitonarkin kopio eli tabot. (Jokaisessa ortodoksikirkossa on alttarin takana kopiot liitonarkista ja lain tauluista. Etiopialaisen legendan mukaan alkuperäisen liitonarkin sijainti on Etiopiassa Lalibelassa.)

Aattoiltapäivänä kaupungille järjestäytyi suuria juhlakulkueita perinteisessä järjestyksessä, ja katujen varret täyttyivät kulkueiden seuraajista. Jokaisesta kirkosta lähti kulkue, joidenka väkijoukko yhtyi Dessien urheilukentälle suureksi juhlakansaksi. Kulkueissa osallistujat ja suuri osa tienvarsikansaa oli laittanut ylleen puhtaan valkoiset juhlavaatteet, papeilla oli kirkkaanvärisiä juhlapukuja. Ilmatilaa hallitsi kirkkorummun rytmikäs kumu sekä kovaäänisistä toistetut vuorolaulut. Kulkueiden kärjessä kulkivat nuorten miesten tiiviit ryhmät, joissa nuorukaiset hyppivät ja tanssivat edestakaisin, heiluttivat keppejä, lauloivat lauluja, ja pitivät silminnähden hauskaa. Tämän ryhmän jälkeen seurakunnan lippua/banderollia kannettiin, jota seurasi lasten ja nuorten laulavia ja tanssivia ryhmiä. Kulkueen keskellä tuli apupappien ja korkeampien hengenmiesten värikäs linnake, joiden yllä kimmelsi kulta- ja hopealangasta jäykät kankaat, suitsuke tuoksui, ja värikkäät päivänvarjot suojelivat hengenmiesten silmiä auringolta. Heistä etummaiset kantoivat suuria ikonitauluja mukanaan. Suurimman päivänvarjon alla kunniatehtävän saanut pappi kantoi päänsä päällä tabotia, joka oli verhottu paksuun kankaaseen. Pappien kulkiessa ohi, hurskas kansa kumarsi, niiasi ja teki valtoimenaan ristinmerkkejä (timkat on yksi niitä harvoja tilanteita, jolloin tavallinen kirkkokansa saa nähdä kirkkonsa kaikkein pyhimmässä säilytetyn tabotin).

Seurasimme väkijoukossa Dessien timkatin aattomenoja, juhlat olisivat jatkuneet yli yön ja pari seuraavaa päivää, muun muassa jumalanpalveluksella juhlakentällä, veden pyhityksellä (sen näimme hotellin telkkarista), ja paluu kulkueella (jonka keskelle jäimme palattuamme sunnuntailounaalta kaupungista). Vaikka Dessien ympäristön väestö onkin pääasiassa muslimitaustaista, oli silti kaupunki tupaten täynnä juhlakansaa. Eräs etiopialainen tuttavamme muisteli, ettei aiemmin juuri koskaan ollut näkynyt näin paljon Etiopian lippuja timkat-kulkueissa. Ortodoksinen kirkko ja muslimit käyvät vääntöä maan enemmistöuskonnon asemasta, jolla on vaikutusta myös vallan jakautumiseen. Ehkä lippujen käyttö näyttävässä kulkueessa oli ortodoksien tapa viestiä, ettei enemmistö ole vielä muslimeilla. Yhteisen symbolin omiminen tietysti saattaa ärsyttää muita, koska esimerkiksi muslimit eivät käytä kansallisia tunnuksia kokoontuessaan kulkueissa kaupungilla. Etiopia on muutoksen tilassa monella tavalla, jäämme tarkkailemaan mihin suuntaan muutokset kääntyvät ja rukoilemme, että rinnakkaiselo eri uskoa tunnustavien välillä voisi tapahtua rauhanomaisesti ja ystävyyden hengessä.

SUOMI Tuomas ja Miina taas kotona

Yli kuukausi on vierähtänyt paluustamme Suomeen joulukuun alussa. Viime viikolla saimme antaa viime hetken yösijan ja Etiopian-vinkit Hanna ja Juha Takalalle, joiden kuulumisia, tuntoja ja ajatuksia saatte jatkossa lukea tässä blogissa (ja itse asiassa niitä on ensimmäinen satsi jo luettavissakin). Lähetys rakkaudesta -blogi säilyy siis Suomen Lähetysseuran esikoulutusharjoittelijoiden paikkana verkossa. Muutkin syksyn harjoittelijat, Hanna, Mari, Emmi ja Antti ovat todistetusti kotiutuneet kaukomailtaan, joten painopiste on nyt lähikuukausina vahvasti Etiopiassa.

Kuten huomata saattoi, meillä Etiopian lähetyskentällä vauhti kiihtyi loppua kohden. Emme ehtineet enää päivittää loppuvaiheessa, vaikka monia harjoittelumme kannalta keskeisiä asioita tapahtui ennen kuin palasimme Suomeen. Merkittävimpänä niistä kerrottakoon Miinan kuukauden pituinen jakso Gudina Tumsan vammaistenkoulussa, jossa hän sai tutustua 13–15-vuotiaiden kehitysvammaisten pre-vocational-luokan toimintaan. Lopulta tämä kuukauden jakso jäi eräänä merkittävimpänä kokemuksena mieleen koko harjoitteluajasta. Nuorten vilpitön ja mutkaton suhtautuminen uuteen tulokkaaseen, elekielen mahti ja jokapäiväinen lämmin vastaanotto jättivät lähtemättömän jäljen ja kipinän erityislasten kanssa toimimiseen ehkä myös täällä Suomessa.

Kuva: Sari Lehtelä

Tuomaan lopun aikoihin oman sointilisänsä toi Kallion perheen nuorten koulubändi. Raakelin, rummut, ja Kaarlon, alttosaksofoni, lisäksi Bingham Academy -koulun oppilaista löytyi pari kitaristia, koskentinsoittaja, kaksi huilistia, saman verran trumpetinsoittajia, muuan viulistikin, sekä varmaan tusinan verran laulajia. Koulussa ei sillä hetkellä ollut bändisoiton ohjaajaa, mutta nuorisolla oli kova halu rokata. Tuomaalla oli aikaa pitää bänditunteja vain joitakin kertoja, joten yksi kappale ehdittiin ottaa ohjelmistoon. Se oli nuorten itsensä toiveesta Toto-yhtyeen Africa vuodelta 1982 – hämmentävän itsestäänselvästi.

Yhteiset keskiviikkopäivämme Mekane Yesus -seminaarin musiikkikoulun kuorotunneilla olivat täynnä iloa ja laulua. Koimme voimakkaasti, että musiikin ja laulun myötä viety evankeliumi lienee meille tutuin ja luontevin tapa viedä lähetystä Rakkaudesta. Onko se tiemme tulevaisuudessa, jää Herran haltuun.

Kansainvälinen seurakunta jää myös mieleemme ilmapiiriltään ystävällisenä, vapaana ja lämpimänä kristillisenä yhteisönä. Jos siis joskus Etiopiassa vierailette, käykää toki tervehtimässä ILC:n kirkkokansaa puolestamme!

Suomessa jatkuu arkinen työ ja opiskelu. Kiitos teille, jotka olette seuranneet syksyämme Etiopiassa. Erityiskiitokset Sarille ja Vesalle, Ammille ja Miikalle sekä lapsille ja muille suomalaisille läheteille, joihin saimme tutustua. Nyt jäämme ilolla ja mielenkiinnolla odottamaan, mitä Hanna ja Juha kokemuksistaan kertovat.

Igziebeher jimmesken!

Miina ja Tuomas kuittaavat.

Kuva: Tuomas A. Meurman

ETIOPIA: tutustumista Addis Abebaan

Lähetysharjoittelussa on syytä varautua kaikenlaiseen. Aikataulut ja tehtävät elävät koko ajan. Ensimmäinen yllätys meille oli, että suuntaamme varsinaiseen työkohteeseemme Hosainaan vasta päivien päästä. Meille tarjoutui viikko Addis Abebassa, ja ensi keskiviikkona suuntaamme vielä pohjoiseen Dessieen tutustumaan Lähetysseuran työhön ennen kuin lähdemme täysin päinvastaiseen suuntaan kuurojen koululle.

                      Addis Abebassa vietetty aika on antanut meille mahdollisuuden tutustua rauhassa paikalliseen kulttuuriin. Varsinkin Juhalle ristiriita köyhyyden ja rikkauden välillä tuli shokkina (oman Tansanian-matkani perusteella osasin vähän odottaa tätä). Siinä missä toisella puolen katua on palatsi, toisella puolella on pelleistä ja savesta väsätty slummi, ja kaikki tämä aivan pääkaupungin ydinkeskustassa. Kaduilla näkee paljon kerjäläisiä, monet heistä ilmeisesti lepran vaivaamia.

                      Kaikesta huolimatta olemme lyhyessä ajassa keränneet myös paljon hyviä kokemuksia ja oppineet uutta. Lähdimme Suomesta Miinan ja Tuomaksen neuvojen ja karttojen valjastamana matkaan, mistä olemmekin ottaneet ilon irti. Olemme tehneet retkiä keskustaan ja tutustuneet lähiympäristöön. Myös paikalliset lähetit ovat näyttäneet paikkoja ja kertoneet tavoista. Majoitumme Lähetysseuran vierastalolla, ja olemme nauttineet täällä hyvistä aamiaisista ja lauantaisaunasta.

Majoitumme vierastalon alimmassa kerroksessa.

Heti kun poistumme alueen ulkopuolelle, eteen tulee tärkeä opetus paikallisesta kulttuurista; liikenne. Autojen kirjo paikan päällä on suuri. Vanhat sinivalkoisiksi maalatut Ladat toimivat takseina. Samansävyiset vanhat pikkubussit taas kuljettavat väkeä minne milloinkin, määränpään tietää kun kuuntelee rahastajan huutoa, kuten ”MekanissaMekanissaMekanissa!!” Autot eivät paljoa pysähtele, siksi tien ylityksen kanssa pitää olla tarkkana. Juoksuaskelista on usein hyötyä. Kadut ovat täällä muutenkin täynnä väkeä, ja ilma pöllyää välillä hiekanharmaana liikenteen ja pakokaasujen nostattamana.

Sää on muuten ollut täällä mitä parhainta kesäsäätä Suomen mittapuulla. Valon määrä tuli aluksi yllätyksestä, kun siirryimme harmaasta Suomen talvesta 12 tunnin auringonpaisteeseen. Yö tulee täällä nopeasti, ja valon vastapainona on 12 tuntia pimeyttä. Olemme saaneet täällä hyvin unta, joskin pieniä häiriötekijöitä on välillä havaittavissa. Iltaisin paikalliset jättikorpit tai iibis-linnut tai molemmat pitävät kovaa raakkumista, vaikka ovatkin muuten niin komeita lintuja. Aamu-yöstä taas paikallinen ortodoksiseurakunta herää eloon ja täyttää ilmatilan messuamisellaan. Onneksi olemme vierastalon kellarikerroksessa, jonne äänet tulevat paljon vaimeampina kuin muiden lähettitoverien asuntoihin.

Kuten Miina ja Tuomas tässä blogissa ovat aiemmin kirjoittaneet, paikallinen ruoka täällä muodostuu injera-lätyistä (maku muistuttaa ohran ja piimän sekoitusta), jonka kanssa on erilaisia kastikkeita. Paikallisen berber-mausteseoksen kanssa pitää olla varovainen, sillä suurena määränä se polttaa vielä kokemattoman ruokailijan suuta. Voi olla, että tämän reissun jälkeen suomalainen ruoka ei maistu enää miltään. Itse kasvissyöjänä olen pärjännyt hyvin, ja ravintoloissa viesti menee perille kun toivoo paastoruokaa. Paastopäiviä on tässä maassa yli 200, joten asiaa pidetään hyvin luonnollisena.

Perinteinen etiopialainen kahvihetki sisältää maukasta ja erittäin vahvaa kahvia. Kahvileipänä popcorn!

Toistaiseksi olemme välttyneet ruokamyrkytyksiltä tai muilta pöpöiltä. Täällä 2300 metrin korkeudessa malaria-hyttysetkään eivät kiusaa. Itse sain jo ensimmäisen työtehtäväni kansainvälisessä jumalanpalveluksessa säestäjänä, mutta muuten olemme olleet vapaalla ja odotamme nyt mitä harjoitteluohjaajamme Heidi on meille Hosainaan keksinyt. Jäämme siis odottamaan, miltä maailma näyttää kun pääsemme pois 4-5:den miljoonan ihmisen Addiksesta maaseudun elämään.

Luonto täällä on parhaimmillaan. Terveiset kaikille tutuille ja tuntemattomille, palaamme blogin pariin taas kun pääsemme toimivan netin ääreen!

ETIOPIA Olen kilpaillut hyvän kilpailun

Jostain kumman syystä Nelson Mandelan kuolema tänään aamulla liikutti minua kovin. Liikutti siitä huolimatta, että 1980-luvun lopulla syntyneenä en kuulu sukupolveen, jolla oli mahdollisuus myötäelää apartheidin alasajoa Etelä-Afrikassa 1980-luvun mittaan. Mandelan vankilasta vapautuminen ja Nobelin rauhanpalkinto 90-luvun alussa eivät kuulu lapsuusmuistoihini. Oikeastaan luulen tajunneeni jotain tämän ikonisen gandhilaisen vapaustaistelijan merkityksestä vasta parikymppisenä, kun tutustuin erääseen ystävääni, jolle Mandela on enemmän kuin suurmies. Vietimme toukokuista viikonloppua eräällä vapaa-ajan asunnolla, vanhalla pientilalla, ja tämä ystävä koristeli kokonaisen navetan seinän Mandela- ja Etelä-Afrikka-aiheisilla kuvilla ja teksteillä.

Amerikkalaisen televisiokanavan Mandela-uutisvirrasta pistää silmään reportaasi siitä, kuinka hän 1990-luvulla rohkeasti eheytti jakautunutta Etelä-Afrikkaa urheilun avulla. Vuonna 1995 pelattiin rugbyn MM-kisat Etelä-Afrikassa. Isäntämaassa rugby oli valkoisten laji, jota mustat halveksivat. Mandela asettui avoimesti kannattamaan maansa rugbyjoukkuetta. Näistä tapahtumista on tehty elokuvakin, Clint Eastwoodin Invictus (Yhdysvallat 2009).

Muutama viikko sitten osallistuimme Miinan kanssa suureen urheilutapahtumaan. Lajin voinee arvata: The Great Ethiopian Run on vuosittain järjestettävä kymmenen kilometrin kilpa- ja kansanjuoksu, joka järjestettiin täällä juoksijoiden maan pääkaupungin kaduilla nyt 13. kerran. Osanottajia oli noin kolmekymmentätuhatta.

Tapahtuman alla meidän ulkomaalaisten piireissä oli epävarmuutta ilmassa. Pelättiin Al Shabaab -ryhmän terroristisia aikeita ja epäiltiin juoksutapahtumaa mahdolliseksi iskun kohteeksi. Mekin emmimme edeltävien viikkojen aikana, mutta lopulta rohkaistuimme mukaan yhtäältä paikallisten kannustuksesta, toisaalta halusta olla antamatta pelolle sijaa. Turvajärjestelyt olivatkin ennennäkemättömät (tästä meillä on vuosia tapahtumaan osallistuneiden todistajanlausunto). Kaikki lähtöön saapuvat tarkistettiin, ja reitin varrella oli valehtelematta tuhansia poliiseja. Eikä mitään tapahtunut, Luojan ja järjestäjien kiitos.

Tätä taustaa vasten mietin nyt tuota juoksua. Kipittäminen keskellä kymmenien tuhansien etiopialaisten virtaa – meitä turisteja oli vain kourallinen – oli vahva elämys. Elämys sen tähden, miltä juoksijoiden määrä näytti ja miltä kymppi 2 300 metrin korkeudessa tuntui, mutta elämys myös siksi, että juoksussa oli vallalla vahva yhteenkuulumisen tunne. Samaa vauhtia jolkottelevien kanssa vaihdettiin tervehdyksiä ja tuntemuksia, juomapisteellä vesipusseja ojennettiin eteenpäin tutuille ja tuntemattomille, pyörätuoliosallistujaa työnnettiin ylämäissä. Tämä on maa, jossa on lukuisia eri kieliryhmiä ja heimoja, mutta suuressa kansanjuoksussa me kaikki olimme yhtä keltavihreää iloista ja meluisaa hölkkää. Yhdessä, samaan suuntaan.

Tapahtuman isä Haile Gebreselassie, Etiopian kansallissankari, vuosituhannen vaihteen juoksijasuuruus, sanoi tämänvuotisen suuren juoksun alla: ”Urheilussa on vain yksi kieli, ja kun ihmisiä rohkaistaan urheilun kautta, heitä rohkaistaan joka alalla, riippumatta siitä, mikä heidän työnsä on. Yksi uskonto, yksi kulttuuri, yksi kieli – ja se on juokseminen.” Täällä heimo- ja uskontoerojen maassa voidaan myös nähdä erottavien tekijöiden yli ja etsiä yhteyttä. Urheilu on parhaimmillaan vahva keino siihen. Sen tietää Haile, sen tiesi Nelson.

Tuomas

Haile Gebreselassien sitaatti on peräisin Cate Carterin kirjoittamasta The Guardian -lehden verkkosivulla 1.12.2013 ilmestyneestä The Running Blog -kolumnista. Valokuva samoin, sen on ottanut Dan Vernon.

ETIOPIA Reilua kauppaa Addiksessa

Kuten aikaisemmasta ruoka-aiheisesta blogikirjoituksestamme saattoi päätellä, on hintataso täällä Etiopiassa varsin toinen kuin koti-Suomessa. Täällä ollaan myös monen raaka-aineen ja tuotteen alkulähteillä, minkä olemme halunneet ottaa huomioon omissa kulutusvalinnoissamme. Kun periaatteessa on varaa mihin tahansa, voi panostaa laatuun ja alkuperän eettisyyteen. 

Suomalaisiin markkinoihin nähden täällä erikoista on se, että materiaali on usein paljon kalliimpaa kuin työvoima. Hyvänä esimerkkinä tästä kaikenlaiset palvelut: manikyyri, pedikyyri, hieronta, hiustenleikkuu, kenkien puhdistus ja taksilla ajelu maksavat murto-osan siitä, mitä Suomessa. Ulkomaalainen jugurtti ja puurohiutaleet sen sijaan monin verroin enemmän kuin Suomessa. Ruuanlaitossa olemme yrittäneet käyttää mahdollisimman paljon paikallisia raaka-aineita, kuten kasviksia ja hedelmiä; samoin kahvi tietenkin on etiopialaista.

Mitä tulee maalliseen materiaan, olemme pyrkineet huomioimaan tavaran etiopialaisen alkuperän. Taiteen, käsityöt ja vaatteet olemme pyrkineet ostamaan suoraan valmistajalta. Toki materiaalin (kankaat, maalit, langat) alkuperän jäljittäminen on vaikeaa, mutta ainakin työ on tehty kohtuullisissa olosuhteissa ja rahat menevät suoraan tekijälle. On kuitenkin eräs poikkeus, jonka materiaalin alkuperästä, valmistusvaiheiden eettisyydestä ja työntekijöiden hyvinvoinnista meillä on varma tieto. Kyseessä on etiopialainen silkki- ja puuvillahuiveihin ja -kankaisiin erikoistunut yritys Sabahar, jonka omistaa kanadalaislähtöinen Kathy Marshall. Kathyyn olemme tutustuneet ILC:ssä.

Kathy on muuttanut Etiopiaan jo parikymmentä vuotta sitten ja perustanut Sabaharin 15 vuotta sitten. Nykyään Sabahar työllistää yli 50 etiopialaista naista ja miestä kankaan alkutuotannon, värjäyksen, kutomisen ja myynnin hoitamisessa. Sabahar on yksi neljästä etiopialaisesta yrityksestä, jolle on myönnetty World Fair Trade -sertifikaatti.

Meillä on ollut Tuomaksen kanssa ilo päästä tutustumaan silkkikankaiden koko tuotantoprosessiin. Tässä kuvien kera koko tuotanto. Kirjoituksen apuna on käytetty Sabaharin nettisivuja (www.sabahar.com) sekä Wikipedian artikkelia Silkki (fi.wikipedia.org/wiki/Silkki), jotta faktat menevät oikein.

Silkkiperhosia on olemassa 160 eri lajia, joista vain noin muutaman lajin kehräämää silkkiä käytetään tekstiiliteollisuudessa. Mulperiperhonen (Bombyx mori) on tavallisin, mutta Sabaharissa käytetään Eri-silkkiperhosta (Philosamia Ricini), joka on tavallisempi Etiopian kohtalaisen nuoressa silkkituotannossa.

 

Silkkiperhoset parittelevat ja naarasperhonen munii munia, joista alkaa kehittyä toukkia. Toukkia ruokitaan jatkuvasti, ja kun ne ovat kasvaneet täysimittaiseksi n. 5–10 cm:n mittaisiksi pötkylöiksi, ne lopettavat syömisen ja aloittavat silkinkehruun.

 

Toukka alkaa pyöriä itsensä ympäri, ja sen ympärille alkaa kehittyä valkeaa silkkisäiettä, josta se muodostaa ympärilleen kotelokopan eli kokongin. Toukka pyörii kokongissaan ympäri noin 2000 kertaa, kunnes koppa alkaa olla valmis. Valmiissa kokongissa voi olla jopa 2–3 kilometriä yhtenäistä silkkisäiettä. Satojen toukkien kehrätessä yhtä aikaa voi kuulla vaimeaa rapinaa. Toukka todella on työssään!

Valmiit kotelokopat lajitellaan, ja jos toukan annetaan kehittyä luonnollisesti, se muuttuu kopan sisällä hiljalleen täysikasvuiseksi perhoseksi, joka munii parittelun myötä lisää munia.

Suurin osa kotelokopista kuitenkin päätyy silkkituotantoon. Silloin valkeat kopat kuivataan ja keitetään toukan tappamiseksi. Mustaksi möykyksi muuttunut toukanraato irtoaa ja Sabaharissa ne syötetään tehdasalueen keskellä olevan lammen kultakaloille. Jäljelle jää valkoinen kotelokoppa.

Kotelosta aletaan irrottaa silkkisäikeitä, jotka kehrätään langaksi.

 Silkkilanka värjätään värjäämössä luonnonväreillä, kuten punasipulilla, kahvilla ja erilaisilla kukilla. Addis Abeban ulkopuolelta saatavat puuvillat astuvat tässä vaiheessa mukaan juoneen, ja nekin värjätään, tosin erilaisilla kemikaaleilla, jolloin väriskaala on hieman laajempi. Värjätyt langat kuivataan lempeässä auringonpaisteessa tehdasalueen puutarhassa.

 

Värjäyksen jälkeen lanka kehrätään uudelleen, jolloin se on valmista kudottavaksi. Kudontahallissa miehet (!) kutovat vauhdilla kauniita kankaita. Osa kankaista on 100-prosenttista silkkiä, osassa loimet ovat puuvillaa, kude silkkiä, osa kankaista on kokonaan puuvillaa.

Kudonnan jälkeen kankaat siirtyvät ompelimoon, jossa niistä ommellaan huiveja, lautasliinoja, pyyhkeitä, pöytäliinoja ja tyynynpäällisiä. Valmiit tuotteet pestään, kuivataan puutarhassa ja viimeistellään myyntiä varten.  

Addis Abebassa on tehtaanmyymälä, ja tuotteita viedään yli 10 eri maahan.

On siis varsin mielenkiintoista olla tuotannon alkulähteillä. Tehdas (voiko sitä sillä nimellä edes kutsua?) on kauniin puutarhan ympäröimä ja työntekijät saavat lounastauoillaan istua varjostavien puiden alla. Sabaharilla on taustallaan kristilliset arvot ihmisyyden arvokkuudesta, luomakunnan kunnioituksesta ja Jumalan hyvästä armosta; lähetystä rakkaudesta parhaimmillaan!

Viimeinen kuva on viime lauantain Tropical Garden -basaarista, jossa sain olla mukana kökkähommissa Sabaharin kojulla. Iloisesta myyntitunnelmasta innostuneena tuonkin tietoonne, että palaamme Suomeen ensi viikolla, joten jos kiinnostuit huiveista tai muista tekstiileistä, ota yhteyttä miina.meurman(at)gmail.com, niin voin mainiosti toimia Sabahar-välittäjänä!

Miina