TAIWAN Jokaiselle omalla kielellään

Yksi Lähetysseuran työmuodoista Taiwanissa on maahanmuuttajatyö. Taiwan on kulttuurien sulatusuuni monessakin mielessä. Saaren kantaväestön sukujuuret koostuvat eri puolilta Kiinaa tulleista esi-isistä, paikallisista aboriginaaleista sekä hollantilaisten ja japanilaisten valloittajien jälkeläisistä. Nämä ryhmät ovat kuitenkin kaikki taiwanilaisia.

Maahanmuuttajia on käytännössä kaksi eri ryhmää. On länsimaista työn tai koulutuksen perässä tulleet ekspatriootit (niin kuin he itseään kutsuvat). Esimerkiksi englanninopettajia tulee Taiwaniin satoja vuosittain, ja he voivat tienata täällä keskimääräistä taiwanilaista paremmin. Länsimaalaiset saavat olla Taiwanissa rauhassa ja turvassa, sillä länsimaalaisten vahingoittamisesta rangaistaan pitkillä tuomioilla. Taiwan haluaa pitää maineensa turvallisena maana turisteille.

Sitten on tämä toinen ryhmä. Köyhemmistä Aasian maista työn tai avioliiton perässä tulleet. Heitä on muun muassa Thaimaasta, Vietnamista, Indonesiasta, Philippiineiltä ja Manner-Kiinasta. Heidän osansa tässä maassa ei yhtä hyvä ja turvallinen kuin länsimaalaisten tulijoiden.

Yksi suuri ryhmä ovat hoitotyöntekijät. Taiwanissa hallitus ei järjestä eikä tue vanhusten tai kehitysvammaisten hoitoa muuten, kuin mahdollistamalla ulkopuolisen avun palkkaamisen työviisumeilla. Lainsäädäntö ei turvaa näille hoitajille vapaapäiviä eikä juuri muitakaan oikeuksia. Osa työnantajista kohtelee heitä hyvin ja inhimillisesti, mutta valitettavasti osa ei. Tällaisella viisumilla maahan tullut on sidottu työnantajaansa. Jos kaltoinkohdeltu pakenee ja etsii muuta työtä, ensimmäinen työnantaja todennäköisesti tekee hänestä ilmoituksen ja hän menettää viisuminsa.

Näitä viisuminsa menettäneitä pidetään eräänlaisissa vankiloissa. Englanninkieliselle termille detension center on vaikea löytää suomennosta, sillä vastaavanlaisia paikkoja ei meillä taida olla. Vastaanottokeskuksetkin ovat hieman eri periaatteella toimivia. Käytännössä näitä vankeja pidetään lukkojen takana sen aikaa, että heidän paperinsa ovat kunnossa ja heidät passitetaan takaisin kotimaahansa. Osa joutuu odottamaan pidempään kuin toiset.

Kuluneen viikon aikana olen saanut vierailla kolmessa tällaisessa vankilassa. Kyse oli saksalaisten ja amerikkalaisten lähetystyöntekijöiden (joiden kanssa SLS tekee yhteistyötä) järjestämistä tilaisuuksista, joissa he ja joukko paikallisseurakuntien vapaaehtoisia soittivat, lauloivat, rukoilivat ja lukivat raamatunkertomuksia viidellä kielellä. Lisäksi heille jaettiin pieniä avustuksia (ruokaa, juomaa, hedelmiä ja joissain paikoissa hygieniatuotteita).

Näille ryhmille järjestetään seurakuntatoimintaa myös vankiloiden ulkopuolella. Eri kieliryhmillä on omat kirkkonsa, jotka toimivat paljolti lähetystyön avustuksella. Eilen saimme osallistua thaikirkon jumalanpalvelukseen. Lähetystyöntekijät kuskasivat thaimaalaisia tehdastyöläisiä, hoivatyöntekijöitä ja vierasvaimoja eri puolilta lähialuetta, sillä heillä itsellään ei ole oikeutta ajaa Taiwanissa (ja kulkuyhteydet ovat usein huonot). Jumalanpalvelus pidettiin illalla, että mahdollisimman moni olisi vapaalla ja pääsisi mukaan.

Tilaisuudet olivat kaikki todella koskettavia. Se voima ja palo, jolla thaikirkossa laulettiin ylistyslauluja, kouraisi sydämestä, vaikka en ymmärtänyt sanaakaan. Muistan jonkun joskus kertoneen miehestä, joka vieraili köyhässä Afrikan maassa ja lahjoitti pois kaiken mitä omisti, koska halusi auttaa. Vähän samanlainen tunne yritti ottaa vallan myös minun omastatunnostani. Mitä voisinkaan antaa tai tehdä auttaakseni heitä. Tunsin jonkinlaista häpeää hyväosaisuudestani.

Maahanmuuttajatyö Taiwanissa on olennaisesti osa lähetystyötä. Siinä yhdistyy monet SLS:n toimintaperiaatteista, muun muassa ihmisarvon puolustaminen, lähimmäisen rakkauden osoittaminen ja kristillisen toivon tuominen näiden ihmisten tietoisuuteen. Kuulin muun muassa tapauksesta, jossa Taiwanissa uskoon tulleet maahanmuuttajat olivat palanneet kotimaahansa ja perustaaneet siellä kirkon. Kristittyjen yhteys yli kielirajojen auttoi myös minua omantunnon tuskissani. Parasta mitä voin tehdä näiden ihmisten puolesta, on rukoilla.

Osassa vankiloista ei saanut ottaa kuvia, ja tässäkin vain niin, ettei vankien kasvot näy. Kuvassa vasemmalla puolella näkyy thaiseurakunnan bändiä, joka loi tunnelmaa, joka ei valitettavasti välity kuvasta. 

Thaiseurakunnan jumalanpalveluksesta. Pieni huone melkein tärisi siitä voimasta, joka heidän laulustaan kumpusi.

Ihan lähellä thaiseurakuntaa oli vietnamilainen seurakunta.

ETIOPIA Kulttuurin risti

Eilen söimme lounasta taas ”kotona”. Kun siltä tuntuu, voimme lounastaa täällä majapaikassamme Lähetysseuran vierastalossa.  Tällöin emännät Itagenj ja Aster laittavat ruokaa suomalaiseen makuun, esimerkiksi lihapullia ja perunamuusia. Samoin perussalaattia (vihreä salaatti, kurkku, tomaatti) tulee nautittua lähinnä vierastalon lounaalla, sillä muualla vaarana on mahdollisesti huuhteluun käytetyn vesijohtoveden salakavalat siimaeliöt. Vierastalon lounaaseen kuuluu myös niin sanottu lounaskahvi (pohjalaisittain pläsipääkaffit) eli suodatinkahvi pullan ja keksin kanssa. Tuttua ja turvallista; punapippuri-berberin ja runsaan öljyn ärsyttämä vatsa huokaa helpotuksesta.

Meille kulttuurishokki on tullut vähitellen. Tämä vierastalon suomalaisuus on yksi syy pehmeään laskuun. Täällähän on saunakin kahdesti viikossa, talon kivijalassa, erinomainen sellainen. Toinen syy on työmme kansainvälisessä seurakunnassa lähinnä länsimaisten ”ekspatrioottien” parissa.  Asuinalueemme on turvallinen ja rauhallinen, ja arkipäivän voisi käytännössä viettää hyvin poistumatta rakennuksesta. Kaikesta huolimatta myös ristiriitaisia tunteita, vieraan kulttuurin aiheuttamaa toiseuden ja hämmennyksen kokemusta on herännyt.

Kun poistuu asuinalueemme porttien ulkopuolelle, kontrasti vierastalon pikku-Suomeen on jo melkoinen. Kerjääminen on toki tuttua jo Helsingin keskustastakin, vaikkakin täällä eri mittasuhteissa. Rahaa pyytävä paikallinen on niin jokapäiväinen asia länsimaiselle kulkijalle, että siihen suhtautuakseen voi nopeasti omaksua tietyt periaatteet: vammaiselle kyllä, terveeltä ja työkykyiseltä vaikuttavalle ei, lapselle ei rahaa mutta karkkia. Ja sitten aina hetkittäin hämmentää, kun huomaa, kuinka arkipäiväiseksi koko kysymys on itselle tullut.

Ihonväri on niitä tekijöitä, joita ensi kertaa Afrikkaan lähtevinä ehkä eniten mieli pohti etukäteen. Kuitenkin täällä arjessa, kun ei näe oikeastaan juuri muuta ihonväriä kuin tummaa, se hämmentää hämmästyttävän vähän. Mieli tottuu äkkiä, kun valkoista ihoa ei toisaalta juuri näe. Joskus värillä kuitenkin on väliä: käydessämme nostamassa rahaa Addis Abeban ainoista toimivista automaateista Sheraton-hotellissa saimme kokea, kuinka vaalea hipiä avasi meille kaikki ovet, kun taas ohjaajamme Sarin paikallinen luottotaksikuski ato Shiffuru ei saanut ajaa kärriään Sheratonin porttien sisäpuolelle vaan joutui jäämään odottamaan meitä hotellialueen ulkopuolelle. Nuori idealistin mieli kuohui Sheratonin marmorikäytäviä tallustaessamme. Jos lähetystyö tai kehitysmaihin asumaan muuttaminen tuntui asiaan tutustumattomana suurelta uhraukselta, niin nyt asiaan alkaa hahmottua useita puolia: hieman liioitellen todettakoon, että täällä me opiskelija ja työtön olemme syksyn ajan lähes miljonäärejä valtaväestöön nähden.

Kuluneella viikolla osallistuimme kaksipäiväiseen paikallisen kielikoulun seminaariin, jonka otsake oli Cross Cultural Training. Osallistujat olivat pohjoismaisten lähetysjärjestöjen pohjoismaisia ja etiopialaisia työntekijöitä. Tavoitteena oli auttaa meitä ymmärtämään kulttuurieroja paremmin puolin ja toisin. Puhuttiin kuuman ja kylmän ilmaston, idän ja lännen, yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden, häpeän ja syyllisyyden näkökulmien avulla johtamiskulttuurista, kommunikaatiokulttuurista, aikakäsityksestä. 

Kaiken tuon keskellä keskiviikkona olimme kahdestaan kylässä erään paikallisen perheen luona. Perheen isä, Mekane Yesus -kirkon seminaaria käyvä teologian opiskelija oli viikkoa aiemmin tullut juttusille läheisessä lounaspaikassa ja ennen pitkää toivonut meitä lounaalle kotiinsa. Kohtaaminen hänen, vaimonsa ja heidän pienen poikansa kanssa oli jälkeenpäin ajatellen erittäin tärkeä meidän näihin oloihin mukautumisemme kannalta. Oli nimittäin niin, että etukäteen meitä oli varoiteltu kyseisen herran olevan epäluotettava ja suurella todennäköisyydellä rahaa lukukausimaksuunsa kärttävä. Mennessä olo oli siis vähintäänkin ristiriitainen, vaikka ”ilmaista lounasta ei ole”. Lounashetki ja saamamme vieraanvarainen kohtelu tuntuivat kuitenkin erittäin lämpöisiltä ja miellyttäviltä. Lukukausimaksu tuli kyllä puheeksi, mutta isäntämme nähtävästi ymmärsi meidän puolisuorasta vihjailustamme meidän olevan ei-niin-rikkaita-länsimaalaisia opiskelijoita, ja antoi lopulta omat suosituskirjeensä ja todistuksensa meille matkaan, jos sattuisimme Suomeen palattuamme löytämään jonkun joka hänen opintojaan haluaisi tukea. Tässä kohtaa voisi olettaa pettyneensä, kun ennakkovaroitukset osaltaan toteutuivat eikä lounaskutsun syynä ollut välttämättä pelkkä vilpitön kiinnostus uusia ihmisiä kohtaan. Mutta juuri siinä oli kokemuksen rakentava arvo meidän kannaltamme, että saimme realistisen kuvan länsimaalaisen vaurauden aurasta täällä ja silti kaikesta huolimatta lämpöisen ja erittäin ystävällisen kohtelun.

Kulttuuri muodostuu erilaisista olosuhteiden muovaamista käytänteistä: mitä saa tehdä, miten on totuttu käyttäytymään, miten on hyvä ilmaista itseään, mitä minulta odotetaan ja mitä voin odottaa muilta, mitä ei saa tehdä. Eri ihmiset arvottavat saman kulttuurin sisälläkin kulttuurisia käytänteitä eri tavoin. Vaikkapa yhteisöllisyyttä arvostetaan aina länsimaissa jossain määrin, vaikka sen katsotaan suuressa mittakaavassa olevan nimenomaan itäiselle (Aasia, Afrikka) niin sanottujen ”lämpimien ilmojen” kulttuureille tunnusomaista. Tässä kohtaa Jeesus tulee kuvioihin: kullakin kulttuurilla on ristinsä. Ristin saa kannettavakseen myös se, joka menee vieraan kulttuurin keskelle ja/tai haluaa ymmärtää toista kulttuuria. Katsoa ihmistä.

Paperipusseihin pystytetyt kynttilät Ristin juhlan (meskel) aattona.

Kuvien taustaa: Tänään on ollut yksi Etiopian vuoden suurista juhlapäivistä, Ristin juhla (meskel). Juhlinta alkoi eilen aattoiltana kuin Suomessa juhannuksena, kun ihmiset kokoontuivat kulmakunnan kokolle. Illalla kymmenen aikaan koko kaupunki tuntui olevan hiipuvien meskel-tulien savun peitossa. Ehkä nämä hiukkaspäästöhuiput osaltaan vuodesta toiseen pitävät huolen siitä, että sadekausi Etiopiassa konkreettisesti päättyy tähän juhlapäivään. Ainakin tänään säätyyppi tuntui todella muuttuneen ja ilta-aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Meskel-juhlan taustoista voi kiinnostunut valaistua seuraavan linkin takaa: en.wikipedia.org/wiki/Meskel‎

Meskel-kokkoa odottelemassa. Miina sai uusia ystäviä.

NEPAL alkutunnelmia

Namaste Kathmandusta!

Täältä kuittaa vihdoin ja viimein blogin neljäs kohdemaa. Saavuimme Nepaliin, Kathmanduun viime torstaina 19. syyskuuta. Lennot kulkivat Helsingistä Frankfurtin ja Abu Dhabin kautta Kathmanduun. Yhteensä matka kesti vaihtoineen reilut 24 tuntia.

Nepalissa on tällä hetkellä vielä täysi kesä, ainakin näin suomalaisittain. Lämpöä piisaa lähemmäs 30 astetta ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Sadekausi on juuri päättynyt ja ilman pitäisi viilentyä, mikä on meidän mielestä on pelkästään positiivista:)

Asumme siis Kathmandussa, jossa on eri arvioiden mukaan 2-5 miljoonaa asukasta. Kaupunki on laaksossa, jota ympäröi kukkulat (Suomen mittapuulla vuoret). Majapaikkamme ovat suhteellisen lähellä toisiaan, samoin Lähetysseuran toimisto ja lähettien kodit. Ensimmäiset päivät ovatkin menneet lähiympäristöön tutustuessa ja nepalilaisten elämänmenoa ihmetellessä. Käytännön asiat alkavat olla jo hallussa, kuten paikallinen puhelinliittymä, kaupassa käynti ja kävelyreitit tärkeimpiin paikkoihin.

Suomen Lähetysseura on tehnyt Nepalissa työtä vuodesta 1977. Tällä hetkellä Lähetysseuralla on täällä viisi lähettiä. Nepal on yksi Suomen valtion pitkäaikaisimmista kehitysyhteistyökumppaneista ja myös Lähetysseuran työ on painottunut vahvasti kehitysyhteistyöhön. SLS tekee työtä erityisesti syrjittyjen ja marginalisoituneiden ryhmien parissa, esimerkiksi sokeiden, kuurojen ja alakastisten. Kirkollista työtä maassa on pystytty tekemään vasta muutamia vuosia, koska Nepalin ollessa tätä ennen hinduvaltio, oli ulkomaisten järjestöjen tekemä uskonnollinen työ kiellettyä.

Olemme saaneet rauhassa sopeutua maahan ja elämänmenoon sekä tutustua lähetteihin. Varsinaisia harjoitteluhommiamme emme ole vielä ehtineet aloittaa. Ensi viikon vietämme tutustuen eri lähettien kanssa SLS:n työkohteiseen ennen kuin keskitymme omiin tehtäviimme enemmän.  Kerromme niistä sitten lisää, kun päästään sorvin ääreen.

Talon alakerrassa Suomen Lähetysseuran Guesthouse, jossa Antti asuu kahden suomalaisen kausityöntekijän kanssa. Yläkertaa asuttaa nepalilainen perhe. 

Bussiasemaa ja liikennehärdelliä meidän kaupunginosan keskusliikenneympyrässä. 

 Edessä näkyy kansainvälinen tuotemerkki, takana Kathmandun laaksoa ympäröivät kukkulat. Guesthouse on tästä aivan parinsadan metrin päässä. 

ETIOPIA Hidasta elämää

 Terveisiä taas täältä Afrikan mantereelta!

Aikaa saapumisestamme alkaa olla puolitoista viikkoa, ja täytyy myöntää, että elämän tahti täällä lähempänä päiväntasaajaa on huomattavasti leppoisampi kuin koti-Suomessa. Tähän olimme varautuneetkin – asiainhoito kestää suhteettoman kauan, mutta olemme myös itse ylläpitäneet tätä hitaan elämän tunnelmaa. Lähtökohtana on, että jos saa yhden asian tehtyä päivässä, niin se on hyvä. Oikeastaan tällainen hetken pysähdys kohtuullisen kiireisessä ja työntäyteisessä elämässämme Suomessa on oikein tervetullut.

International Lutheran Church

Viime sunnuntaina toimitimme ensimmäistä kertaa omia työtehtäviämme täällä: Tuomas saarnasi ILC:n sunnuntaijumalanpalveluksessa ja minä, Miina, vastasin musiikista. Sekä vierastalolla että kirkossa on piano, joten ainakin näin alkuunsa treenaaminen ja musisointi on vaivatonta ja tuttua. Laulut sen sijaan olivat kaikki minulle uusia Pyhä, pyhä pyhä -virren englanninkielistä versiota lukuun ottamatta. ILC:ssä käytetään amerikkalaista laulukirjaa ”Mission Praise”, josta löytyy yli 1000 laulua. Hassuinta on, että tunnen kirjasta ehkä viisi laulua (niistä kolme on joululaulua), eikä kirjassa ole yhtään niistä kymmenistä englanninkielisistä hengellisistä kappaleista, jotka tunnen. Ainakin näin alkuun mennään siis vähän hakuammunnalla ja pianosäestyksellä. Toivottavasti saisimme muutamia seurakuntalaisia innostettua mukaan bändiin, niin saataisiin vähän eloa meitsin pimputteluun! Eräs tansanialainen seurakuntalainen toi mukanaan muutamia swahilinkielisiä lauluja, joten ensi sunnuntaina päästään laulamaan niitä pienen lauluryhmän kanssa! 

ILC on Etiopian luterilaisen Mekane Yesus -kirkon alainen seurakunta, johon kuuluu pääosin Addis Abebassa asuvia ulkomaalaisia, mutta myös paikallisia. Jumalanpalvelukset toimitetaan englanniksi; aikaisempi sunnuntaijumalanpalvelus on amharaksi. Viime sunnuntaina Tuomas saarnasi eksyneestä lampaasta ja hyvästä paimenesta. Huomisen aiheena on Epärehellinen taloudenhoitaja, joka on tuntunut olevan koko viikon Tuomaksen päänvaivana vaikeaselkoisuutensa ja Raamatunkäännösten epäselvyyden vuoksi.

Meillä on siis kernaasti aikaa valmistautua sunnuntain jumalanpalveluksiin ja siten myös paljon aikaa ympäristön ihmettelemiseen ja kokemiseen. Ohjaajamme Lehtelät ja muut suomalaiset ovat tutustuttaneet meitä tähän kaupunkiin, joten ihan hyväkin, että elämämme täällä on kohtuullisen hidasta.

Lähetysseuran vierastalo Addis Abebassa

Tässä vielä muutamia kuvia. Kotimme, Lähetysseuran vierastalo on ollut kotoisa alusta lähtien. Huoneistomme sijaitsee toisessa kerroksessa, jossa saamme myös joka aamu syödä aamupalaa. Muut ruuat syömme missä milloinkin. Ruoka-aiheinen blogikirjoitus seuraa jossakin vaiheessa!

Kotikatumme. Täällä ei ole käytössä osoitteita, joten Mekanissa-kaupunginosaa tarkempia koordinaatteja ei ole.

 

Paikalliset odottavat bussia.

Miina Mekane Yesus -kirkon teologisen seminaarin edustalla.

Savannin pikkukaverit Seepra ja Jussi ihmettelevät ylängön luontoa.

BOTSWANA 19.9.2013 Ensimmäisten työpäivien tunnelmia

Toisena kokonaisena päivänämme Gaboronessa pääsimme täysillä kiinni vapaaehtoistyöntekijän arkeen, kun aamulla puoli kahdeksan aikaan auringon jo alkaessa lämmittää lähdimme kävelemään kohti Itumeleng-päiväkotia, jonne kävelymme kesti 40 minuuttia. Itumeleng on paikallisen luterilaisen seurakunnan päiväkoti, jossa lapsia on noin 50, kaikkia työntekijöitä yleensä kai viisi. Reitti kulkee autoteiden varsien kävelypolkuja ja tien pientareita pitkin sekä läheisen ostoskeskuksen parkkipaikan läpi. Matkalla on nähty jo ainakin kukkoja, kanoja, vuohia, lehmiä ja koiria. Aamuisin käveleminen on ollut mukavan vilpoisaa, mutta iltapäivällä auringon porottaessa vauhti on ollut huomattavasti rauhallisempi. Siksi puolivälissä onkin ollut hyvä pysähtyä ostarille viilentymään ja päivittämään internet-kuulumisia.

Lapset ottivat meidät innostuneina vastaan, minkä jälkeen heidät asetettiin jämptiin pituusjärjestykseen meidän eli heidän uusien opettajiensa esittelyämme varten. Lapsille painotettiin ettemme ymmärrä setswanaa vaan meille on puhuttava englantia.

Yhteisen aamuhetken, laulujen ja raamatunkertomuksen jälkeen lapset jaettiin kahteen tilaan, noin 5-vuotiaisiin eskareihin ja pienempiin. Harjoitteluparini lähti eskarien ja heidän opettajansa mukaan, itse jäin apuopettajan kanssa pienempien ryhmään.

Opettaja kävi lasten kanssa läpi viikonpäiviä, kuukausia ja numeroita läpi laulujen avulla, jotka lapset tuntuivat osaavan hyvin. Sen jälkeen hän jakoi noin 25 lapsen ryhmän kahtia ja antoi toisen niistä vastuulleni.

Hämmennys oli molemminpuolinen, sillä en ollut valmistautunut lasten opettamiseen ja lapsetkin olivat hieman hämmentyneitä uudesta opettajastaan. 

Pian havaitsin, että välillämme vallitsi melkoinen kielimuuri. Katselimme kuitenkin yhdessä erilaisia muotoja ja mietimme niiden englanninkielisiä nimiä, kunnes kaikkien keskittymiskyky alkoi herpaantua. Myöhemmin lapset piirsivät ja heidän puhestaan uskoin arvaavan sanan setswanankielisen ”katso”, joka usein sanan ”teacher” jälkeen tuli.

Päivän mittaan ymmärsin, etteivät lapset kovasta vakuuttelusta huolimatta käsittäneet etten ymmärrä heidän setswanankielistä puhettaan. He eivät myöskään osanneet kertoa asioitaan englanniksi. Lauseet alkoivat aina ”teacher”, jonka jälkeen tuli jotain minulle käsittämätöntä. Lasten luottamus tuntemattomaan aikuiseen syntyi kielimuurista huolimatta nopeasti. Jo ensimmäisenä päivänä saimme todeta, että myös päiväkodin henkilökunnan luottamus meihin, tuntemattomiin ja vieraskielisiin vapaaehtoisiin oli kova, sillä lapset jätettiin heti huoletta meidän vastuullemme.

Tänään torstaina oli päivä, jota lapset ja varmasti päiväkodin aikuisetkin olivat odottaneet pitkään, nimittäin lähdimme retkelle! Yhdeksän aikaan lapset pakattiin muutamaan autoon ja lähdimme matkaamaan kohti Lion Park Resortia, jonne matkaa oli noin puolituntia. Lapset olivat selvästi jännityksestä levottomia, itse en oikein tiennyt minne retkemme suuntautuisi.

Siksi yllätys olikin melkoinen, kun keskeltä kuivaa pöheikköä esiin ilmestyi huvi- ja vesipuisto. Sitä ennen kävimme kuitenkin ihmettelemässä leijonia! Kuutisen leijonaa aitauksessaan ja meitä ohjeistanut pellepukuinen opas saivat lapset hämmästyksestä rauhoittumaan. Yhden ärjäisynkin kuulimme aivan vieressämme olleelta leijonalta ja se säikäytti isommat ja pienemmät katselijat.

Leijonien ihastelun jälkeen suuntasimme huvipuistoon, jossa vietimme riemukkaan iltapäivän. Laitteiden turvaluokitus ei ollut aivan suomalaista standardia vastaavaa, mutta selvisimme kaikki hienosti ja olimme innoissamme. Lasten riemua oli ilo seurata ja osallistua heidän huvitteluihinsa. Lopuksi saimme aikuisten kanssa vielä ekstralaitteita ja –vauhtia lasten katsellessa meitä. Muutaman karusellikierroksen ja muun pyörimisen jälkeen päässäni pyöri kovasti, mutta riemu oli yhtä korkealla kuin lapsilla. Lopuksi lapset pääsivät vielä uimaan ja vesiliukumäkeen, suuri osa ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Pienempiä vesi ja vauhti hieman hirvittivät, mutta isommat lapset olivat sitäkin enemmän innoissaan.

(Kaksi ylintä kuvaa: Riikka)

Paluumatkalla kombissa torkkuvien lasten lisäksi oli myös huvittelusta väsyneitä opettajia. Päiväkodille päästyämme kiittelimme riemukkaan päivän lisäksi säästä, joka oli onneksemme pilvinen ja silti aivan tarpeeksi kuuma. Kiitosta sai myös kuskimme, joka matkallaan heitti kaksi nuutunutta vapaaehtoista kotiinsa.

Kellon nyt lähestyessä kahdeksaa voinkin siis jo mielessäni todeta, että

Hyvää yötä, Jeesus myötä,

kiitos tästä päivästä, se oli kiva! Tosi kiva!    

BOTSWANA 18.9.2013 Dumêla, o tsogile jang?

Terveiset Botswanan pääkaupungista Gaboronesta, kuinka olet nukkunut?

Kiitos kysymästä, aika hyvin, tosin yksinkertaisten ikkunoiden läpi kantautuvat äänet ja koirien joukkohaukunnat ovat välillä hämmentäneet hiljaisiin öihin tottunutta.

Olen täällä Gaboronessa Suomen Lähetysseuran (SLS:n) kolmen kuukauden harjoittelussa vapaaehtoistyöntekijänä tutustumassa Lähetysseuran työhön Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, lähinnä Botswanassa. Harjoittelua varten olen käynyt viiden viikonlopun mittaisen esikoulutuskurssin, jonka jälkeen harjoitteluun voi hakea eri puolille maailmaa. Saman kouluksen myötä myös muut tämän blogin kirjoittajat ovat päätyneet Etiopiaan, Nepaliin ja Taiwanille.

Naputtelen tätä keskiviikkona, kolmantena iltapäivänä minun ja harjoittelijaparini Riikan asunnossa jonkun matkan päässä Gaboronen keskustasta.  Tähän mennessä olemme käyneet internetin päässä läheisellä ostarilla, jossa olemme samalla tehneet ruokaostoksia ja viilentyneet helteestä. Kotimme on uusi ja siisti, kahdella makuuhuoneella, olohuoneella, keittiöllä ja kylpyhuoneella varustettu rivitaloasunto. Naapurimme ovat kansainvälisiä, eteläafrikkalaisia ja israelilaisia ja vaikuttavat mukavilta. Uima-allaskin on, mutta tällä hetkellä siinä lilluu kuollut rotta, joten olemme jättäneet sen kokeilematta. Kotoisuutta olemme luoneet raitaserveteillä, kynttilöillä ja kokkaamalla.

­­­ Lähtöpäivän aamuna kävin Vanhan kirkon messussa, jossa matkaan evästivät muun muassa alkuvirtenä jo oman rippikoulun muistoihin vievä ”Onneni on olla Herraa lähellä” ja loppuvirtenä ”Herraa hyvää kiittäkää”. Niiden ja muiden viimeisen Suomen viikon mittaan veisattujen ja hyräiltyjen virsien saattelemana tuntui aika levolliselta lähteä matkaan, reitille tuntemattomalle.

Matkustimme Riikan kanssa vajaan vuorokauden Helsingistä Gaboroneen, jonne saavuimme maanantaina iltapäivällä Frankfurtin ja Johannesburgin kautta. Lentoreittimme muuttui yllättäen Helsinki-Vantaalla kulkemaan Lontoon sijaan Frankfurtin kautta ensimmäisen koneen myöhästymisen takia, mutta palvelu pelasi ja liput vaihtuivat odotellessamme matkallemme suotuisasti ja pääsimme perille suunnitelman mukaan.

Ensimmäisinä päivinä tutustuimme Gaboroneen ohjaajamme Maria Stirlingin kanssa. Hän on ollut Botswanassa Suomen Lähetysseuran (SLS) palveluksessa yli kaksikymmentä vuotta ja vastaa tällä hetkellä paikallisen luterilaisen kirkon musiikkityön kehittämisestä. Liikuimme valkoisella (maasto)autolla, joita katukuvassa käytännöllisyytensä ja näkyvyytensä takia näkyy paljon. Maria näytti meille paikkoja, työmatkareittimme ja paikallisen julkisen liikenteen kombien pysäkkejä.

Jo heti ensimmäisenä päivänä törmäsimme tekstin alussa oleviin tervehdyksiin ja paikallisten tapaan kätellä ihmisiä oikealla kädellä pitäen samalla oikeasta käsivarresta tai kyynerpäästä vasemmalla kädellä kiinni. Nuorista monet myös kättelevät toisiaan kämmeniä kolme kertaa kääntelemällä. Periaatteessa englannilla pärjää Botswanassa hyvin, sillä se on maan virallinen kieli, mutta saimme pian huomata, että käytännössä myös setswanan perusteista on suurta hyötyä.

Kapealta ensivaikutelmaltaan Botswana ja Gaborone muistuttavat hyvin paljon naapurimaataan Namibiaa ja sen pääkaupunkia Windhoekia. Maria kuvasi Botswanaa hyvin länsimaiseksi ja siltä paikoin tuntuukin, kuten välillä Namibiassakin. Etenkin ostoskeskukset ja meidän kotimme voisivat sijaita missä tahansa päin Eurooppaa. Toki luonto, ihmiset ja heidän huomionsa meitä valkoisia kohtaan muistuttavat että olemme toisella puolella maailmaa. Olemme nähneet vasta vähän, joten luulen että hiljalleen alan ymmärtää tätä maata ja sen erilaisuutta paremmin. Yhtenä suurena erona on tietenkin se, että auringon pian kuuden jälkeen laskiessa ei ulkona ole syytä enää yksin liikkua. Siksi päivärytmikin on jo muutamassa päivässä kääntynyt enemmän auringon mukaan kulkevaksi: aikaisin ylös ja aikaisin nukkumaan.

Iltaisin nukkumaan käydessäni ja uusia ääniä kuunnellessani olen lukenut Oulun kodin kirjahyllyn tyhjennyksestä mukaan lähteneestä kirjasta Lepään palmumatollani ja rukoilen - Afrikkalaisia rukouksia (SLS 1970) seuraavaa iltarukousta:

Aurinko on jo laskenut.

Olen sammuttanut valot, ja vaimo ja lapset nukkuvat jo.

Eläimet metsässä ovat peloissaan,

samoin matoillaan makaavat ihmiset.

Heille on päivä ja sinun aurinkosi rakkaampi kuin yö.

Mutta minä tiedän kuitenkin,

että jossain kaukana on sinun kuusi

ja sinun silmäsi ja samoin kätesi.

Sen tähden en pelkää.

Sinä olet jälleen tänä päivänä johdattanut meitä ihmeellisesti.

 Kaikki ovat tyytyväisenä ja kylläisinä käyneet matoilleen.

Anna meille unessa virkistys,

niin että huomenaamulla voisimme taas virkeinä ryhtyä tehtäviimme.

Ole kaukana Aasiassa asuvien veljiemme kanssa,

jotka ehkä juuri nyt heräävät.

Aamen. 

Ensimmäisen illan auringonlasku kotioveltamme kuvattuna. 

(Kuva: Riikka)

TAIWAN Aasian markkinat

Matkan varrella Suomesta Taiwaniin käsitykseni paljon puhutuista Aasian markkinoista sai uutta syvyyttä. Finnairin lennolla Helsingistä Hong Kongiin oli kiinalaista henkilökuntaa perinteisten suomalaisten lisäksi, ja kuulutukset tehtiin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja kiinaksi (ehkä sekä mandariiniksi että kantoniksi, en osaa sanoa). Kun katsoin lentokoneen käytävältä economy-luokan matkustajia, suurimmalla osalla oli pikimustat hiukset. Lennolla Hong Kongista Taipeihin olin länsimaalaisena todella vähemmistössä. Hong Kongista lähti samoihin aikoihin useampi saman lentoyhtiön kone Taipeihin, ja se puhuu omasta puolestaan siitä, miten paljon ihmisiä Taiwanissa on ja miten paljon he matkustavat.

Ja täällä Taiwanissa olen saanut huomata, että ihmisiä on paljon. Jo matkalla lentokentältä Hsinchuun näin miten tiheään asutettua alue on. Kuulemma koko länsirannikko on asutettu, ja kun pinta-ala loppuu maan tasalta, sitä on jatkettu kohti taivasta. Skoottereiden määrä ja liikenne puhuu myös omaa kieltään, ja pelkästään jo Taipeissa asuu enemmän ihmisiä kuin Suomessa yhteensä.

Ihmiset ovat Taiwanissa hyvin hengellisiä, mutta kristittyjä täällä on pieni vähemmistö. Buddhalaisuus, taolaisuus ja esi-isien henkien palvominen ovat enemmistön hengellisyyttä. Kristityksi kääntyminen on taiwanilaisella iso päätös, sillä silloin on luovuttava muista jumalista ja lopetettava esi-isille uhraaminen. Taiwanilaiset vanhemmat kieltävät lapsiaan ottamasta kastetta, sillä he pelkäävät, ettei kukaan uhraa heille heidän kuolemansa jälkeen. Taiwanissa vanhempia ihmisiä kunnioitetaan, ja vanhuksista huolen pitäminen on kunnia-asia (myös heidän kuolemansa jälkeen), eivätkä lapset halua uhmata vanhempiaan.

Täällä on siis todella tarvetta lähetystyölle. Kristinuskon leviäminen on hidasta ja ilosanoman levittäminen haastavaa. Siinä missä Taiwanissa elintaso on monin tavoin parempi kuin kehittyvissä maissa, eikä tarvetta ole kehitysyhteistyölle, täällä on huutava tarve perinteiselle lähetystyölle: Evankeliumille ja sen saarnaajille. Ja sen täällä tehtävän lähetystyön puolesta rukoilijoille, joten jokainen voi osallistua!

Yksi suuri muuri ilosanoman ja taiwanilaisten välissä on tietysti kielimuuri. Täällä puhutaan muun muassa mandariinikiinaa, taiwanin omaa kieltä, hakkaa ja aboriginaalien kieliä. Mutta ei kiinan oppiminen ole mahdotonta, vaikkaa haastavaa ja kärsivällisyyttä vaativaa onkin. Majoituspaikkamme Hsinchussa sijaitseen Teologisen pappisseminaarin asuntolassa, ja suuri osa opiskelijoista on paikallisia, joten kantavia voimia kehittyy koko ajan myös paikallisista. Markkinat lähetystyölle ovat valtavat!

Tällaisen ensivaikutelman olen saanut lähetystyöstä Taiwanissa. Ohessa vielä muutama kuva Hsinchusta. Kaksi ensimmäistä ovat luterilaisesta kirkosta ja viimeinen on seminaarista, jonka tiloissa saamme asua.

Blogi on auki.

Tervetuloa lukemaan, pohtimaan ja keskustelemaan siitä, miltä lähetystyö näyttää, kuulostaa, tuntuu, maistuu ja haisee/tuoksuu 2000-luvun maailmassa.

Tämä on niin sanottu yhteisblogi. Se tarkoittaa, että tarjolla on yhden sijaan neljä näkökulmaa eri puolilta maailmaa. Yhteisessä blogissa kenties hahmottuu hieman, mitkä lähetystyön todellisuuteen ja vieraassa kulttuurissa elämiseen liittyvät kokemukset ovat yhteisiä Afrikasta Aasiaan ja mitkä puolestaan paikallisia. Yhteisblogi myös toivottavasti palvelee lukijoitaan julkaisujen määrässä: enemmän tai vähemmän epävarmojen Internet-yhteyksien päästä bloggaaminen voi aika-ajoin olla epäsäännöllistä. Ehkä useampi ihminen eri puolilla verkkoa tekstejä tuottamassa luo tasaisuutta.

Kunkin kirjoittajan kirjoitukset on helppo erottaa toisistaan maiden nimien avulla, joita käytetään kirjoitusten otsikoiden ja kommenttien alussa (esim. BOTSWANA, NEPAL). Toivotamme kaikki lukijat myös sydämellisesti tervetulleiksi jakamaan omia ajatuksiaan blogin kirjoituksista tai niiden käsittelemistä aiheista kommenttien muodossa. Toivomuksena on, että kommentti jätetään omalla nimellä.

ETIOPIA Ensivaikutelmia

Salam - Tervehdyksemme Etiopiasta! Täällä me, Tuomas ja Miina, vietämme seuraavat kolme kuukautta pääkaupunki Addis Abebassa Suomen Lähetysseuran (LS) harjoittelussa. Tehtävänämme on ylläpitää kansainvälisen luterilaisen seurakunnan eli International Lutheran Churchin (jatkossa ILC) jumalanpalveluselämää muiden vapaaehtoisten kanssa. Kerromme ILC:stä enemmän myöhemmin.

Tuomas ja Miina, taustalla amharan
kielen fiidelit eli aakkoset

Saavuimme pimeään ja kiehtovaan Addikseen tiistai-iltana 10.9. hyvästeltyämme mainion joukon ihania ystäviämme edellisenä iltana kotonamme Itä-Pakilassa. Lennot kulkivat näppärästi Frankfurtin kautta, Lufthansa operoi. Tomaattimehu teki Miinaan vaikutuksen. Laukut tulivat tiukasta vaihdosta huolimatta muassamme, eikä meidän tarvinnut maksaa tullimaksuja maahan roudaamistamme muutamista soittimista ja härpäkkeistä. Hyvä niin!

Addiksessa meitä olivat vastassa ihana ohjaajamme Sari Lehtelä miehensä Vesan kanssa. Sari ja Vesa ovat täällä lähetystyöntekijöinä:  Sari on LS:n tiedottaja, Vesa on LS:n Etiopian aluepäällikkö. Pääsimme turvallisesti viihtyisään Lähetysseuran vierastaloon, joka on kotimme aina joulukuuhun asti.

Keskiviikko ja torstai menivät ihmetellessä. Vuoristoilma (olemme 2300 metrissä) ainakin näin alkuunsa uuvuttaa, mutta ehkäpä korkeanpaikanleiri edesauttaa meidät huippukuntoon, kun palaamme Suomeen! Olemme siis nukkuneet hyvin – huolimatta rääkyvistä linnuista ja viiden aikaan alkavista, kirkontornien ulkokaiuttimista kaikuvista ortodoksimeiningeistä (tästä äänimaisemasta on näyte kuunneltavissa alla). Pimeä tulee seitsemän aikoihin ja kestää vajaat 12 tuntia, joten yhdeksän maissa on jo oikein sopiva aika panna maate. Iltapäiväunet ovat myös tehneet poikaa, mutta emmeköhän hiljalleen totu ohueen ilmaan ja hellivään lämpöön. Sadekausi alkaa olla lopuillaan ja kuiva kausi alkaa. Viime yönä vielä satoi, mutta päivisin ei ole juurikaan enää satanut. Sää alkaa siis muistuttaa Suomen kesää: lämpötila on 20–25 astetta, iltaisin vähän viilenee. Tätä pitäisi jatkua koko syksyn; emme pane pahaksemme.

Ensivaikutelmamme Etiopiasta on siis varsin mieluisa. Ihmiset ovat kauniita ja ystävällisiä, indjera (dj lausutaan kuten engl. jeans), paikallinen tef-viljasta valmistettu hapan lätty kera liha- ja kasviskastikkeiden, on ylihyvää ja luonto värikkäine pikkulintuineen ja suurine korppikotkineen on eksoottinen. Amharan kieltä osaamme jo ainakin neljä sanaa: muutamia tervehdyksiä, kiitoksen ja indjera be shiro. Emme ainakaan jää nälkäisiksi!

Meillä on kaikki täällä hyvin. Ilolla jäämme odottamaan Hannan, Marin, Antin ja Emmin tunnelmia muualta maailmasta, kunhan pääsette perille!

- Miina ja Tuomas

Ensivaikutelmia äänimaiseman myötä (linkki YouTube-videopalveluun).