ETIOPIA Syödään sitä täälläkin

Näitä kuvia, käytänteitä ja hintoja Emmin mukavasta kirjoituksesta (alla) katsellessa voimme huomata paljon yhtäläisyyksiä etiopialaiseen ruokailumaailmaan. Täälläkin on suomalaisopiskelijan helppo elää herroiksi ja syödä päivittäin ulkona (enemmän tai vähemmän kirjaimellisessa merkityksessä). Täälläkin juodaan vain pullotettua vettä, jota saamme myös itse aikaan kraanavedestä parinkymmenen minuutin kiehuttamisen ja suodattamisen avulla. Täälläkin paikallisten perusruokavalio, etenkin maaseudulla, on hyvin yksinkertainen eikä jokapäiväinen leipä tule itsestäänselvyytenä kaikkien pöytään. Ei tule nykyäänkään, vaikka 70- ja 80-lukujen suurten koko maailmaa ravistelleiden nälänhätien kaltaisissa oloissa ei täällä juuri tänään eletäkään.

Mutta paljon on toki erilaista Nepaliin ja samalla koko muuhun maailmaan verraten: riisiä saa (ja spagettia ja ranskalaisia), mutta etiopialainen ruokakulttuuri rakentuu hämmästyttävän vahvasti indjera-letun varaan (dj äännettäköön kuten j engl. sanassa jeans). Jokapäiväinen indjera paistuu suurella erityisesti tähän tarkoitukseen valmistetulla pannulla. Taikina ja siten lopputuote on hapan, juureen leivottu, vähän kuin itäsuomalainen ruisleipä. Indjeran itsensä maku jakaa mielipiteitä. Me olemme molemmat siitä pitäneet kyllä.

Indjera-lettuja koululaisten ruokailua varten. Miina on ottanut kuvan Gudina Tumsan kehitysvammaisten koululla, jossa indjeraa on ruokalistalla neljänä päivänä viikossa. Vaihtelua tuo riisipäivä maanantaisin. Jotkut lapset joutuvat tuomaan omat eväät päivittäin, sillä voimakas ruoka on aiheuttanut vatsahaavan eikä maha kestä enää indjeraa kastikkeineen.

Indjeran päälle ladataan möykyiksi tai keoiksi erilaisia kastikkeita ja ”pikkelssejä” eli vaikkapa keitettyjä vihreitä papuja tai punajuurihakkelusta. Kastikkeiden (yleisnimitys wot) perusmauste on punapippuri- eli berberijauhe ja sitten siinä on jotain saatavilla olevaa lihaa paloina. Aina runsain mitoin sipulia ja öljyä.

 

Ruokailutekniikka itsessään on eksoottista mutta mutkatonta. Indjerasta irrotellaan pieniä palasia, joilla sitten noukitaan kastikkeita, ja palanen kastikkeineen pistellään poskeen. Aterimena oikean käden sormet.

Paikalliset eivät juurikaan tunnu itse arvostavan hedelmiä. Niitä saamme kuitenkin tuoreina ja kypsinä kadunvarsien lukuisista myyntipisteistä. Avokadoja, appelsiineja, mandariineja, papaijoita, banaaneja, guavoja, mangoja, meloneja, limettejä. Omenat ovat ihme kyllä tuontitavaraa, varmaan arabimaista, joista tänne Etiopiaan tuodaan muutenkin hurjasti elintarvikkeita. Muslimit ovat kovia kauppamiehiä ja -naisia – kaikki isommat länsimaiselta kalskahtavat ostoskeskukset vaikuttavat olevan islaminuskoisten omistuksessa ja ylläpitämiä.

Tyypillinen kadunvarren hedelmäkoju. Järjestys pitää olla, se on vissi.

Kotoperäistä jälkiruokakulttuuria Etiopiasta ei oikein tahdo löytyä. Makean ystävä on muutenkin kovilla, sillä länsimaista vaikutetta ilmentävissä kahviloissakaan ei leivosten maku ole juuri mistään kotoisin. Seremoniallisesti tärkeän kahvin kanssakin nautitaan parhaana herkkuna yleensä paukautettuja maissinjyviä, siis popcornia. Ehkä toimivin täkäläisistä kahvileivistä on bombolino. Se on munkkirinkilä, jota ei ole pyöritetty sokerissa (paitsi silloin, kun rouva ostaa niitä leipomosta ja pyörittelee itse). Sanana bombolino myös paljastaa, että kyse on 1930-luvun italialaisajan tuontitavarasta. Samoin on laita maitokahvin, macchiato, kanssa. Ja on täällä Addis Abebassa Piazzakin, vähän niin kuin Nilsiän Tahkovuorella.

Kahvia eli bunnaa perinnekonstein.

Tuomas