ETIOPIA Puolimatkan krouvissa

 

Etiopia on Afrikan vuoristoisinta aluetta. Tässä olemme matkalla Dessiin.

Harjoitteluaikamme on kiirinyt jo puoleen, ja paljon ollaan ehditty tässä kuuden viikon aikana. Koska työ ILC:ssä on pääosin valmistelua (saarnan kirjoittamista ja musiikin valitsemista sekä harjoittelemista), jää meillä paljon aikaa tutustua myös muuhun Lähetysseuran työhön täällä Etiopiassa. Olemme tavanneet pelkästään täällä vierastalolla Etiopian nykyisistä ja entisistä läheteistä Mirja Saksan, Pirkko Nummelan, Heidi Majurin, Christine Björskogin, Kallion perheen, Ahlbergit, Mirja Himasen ja Mekonnen Mulatin, Markku Keski-Mäenpään, Taina Taskilan sekä tietenkin omat ohjaajamme Sari ja Vesa Lehtelän. Lisäksi tutuksi ovat tulleet Kansanlähetyksen Pirkko ja Aki Tuppurainen, Tuula ja Esko Siljanen, Mirjami Uusitalo, joka on muuten kotiseurakuntamme nimikkolähetti sekä Lehtisen perhe sekä heidän lastensa opettaja Elina Salminen. Suomalaisten lisäksi olemme saaneet tutustua paikallisiin, kuten monille suomalaisillekin tuttuun Kaasaan, joka on Lähetysseuran asiainhoitajana täällä Addiksen päässä sekä moneen hyvänpäiväntuttuun, joiden kanssa vaihdetaan tervehdykset.

Voitte siis uskoa siellä Suomessa, että täällä on ihania ja taitavia ihmisiä, joiden työtä ei voi kuin ihailla. Monet ovat Raamatunkäännöstyössä, jossa he samalla luovat kirjakieltä ja kielioppia sellaisille kielille, joilla sitä ei vielä ole. Oppimateriaalien laatimistyön ohessa myös opettajankoulutus on tärkeää. Kielityön lisäksi täällä tehdään muun muassa aids-orpo- ja kehitysvammatyötä; Hosainan kuurojenkoulusta saittekin lukea jo aiemmassa kirjoituksessamme. Lähetystyöntekijöitä työskentelee myös teologien ja johtajien (leadership & management) kouluttajina.

Hahmoja Dessin-matkan varrelta.

Muutama viikko sitten pääsimme Lehtelöiden kanssa matkalle Dessiin. Reitti Dessiin, joka sijaitsee 9 tuntia Addiksen pohjoispuolella, kulkee upeiden vuoristomaisemien halki. Välillä reitti menee suurten peltoaukeiden keskellä, välillä pitkin serpentiiniteitä. Turva-aidat teillä olivat vähän niin ja näin, mutta onneksi autokouluope-Vesa ajoi turvallisesti eikä tarvinnut henkeä pidätellä muuten kuin upeita maisemia ihaillessa. Reitin varrella näimme myös sellaisia eläimiä, joita ei Addiksessa näe: apinoita ja kameleita. Tuomas tietysti bongaili lintuja. Tällä hetkellä, ainakin omien laskujeni mukaan, Tuomas on tunnistanut jo kolmisenkymmentä afrikkalaista lintulajia – kuvia näistä meillä on jo yli 100!

 

Dessissä tutustuimme Christineen ja Pirkkoon sekä Paulaan, joka on Dessissä vapaaehtoistöissä fysioterapeuttina. Heidän mukanaan pääsimme Dessin naapurikaupungissa Komboltchassa toimivaan kehitysvammaisten lasten toimintaryhmään. Kehitysvammaisuus on Etiopiassa hyvin vaiettu asia, ja useimmiten lapset joutuvat elämään pimeissä ja haisevissa nurkissa omissa kodeissaan, sillä heitä hävetään. Usein kehitysvammaisuus nähdään täällä edelleen seurauksena vanhempien synneistä. Lähetysseura pyrkii toiminnallaan tuomaan tietoa, että vammaisuus ei ole häpeä eikä rangaistus, ja opastamaan vanhempia toimimaan vammaisen lapsen kanssa. Mekin pääsimme Tuomaksen kanssa leikkimään lasten kanssa. Lasten vanhemmat olivat ihanan rakastavia omia lapsiaan kohtaan, ja tuodessaan heidät ihmisten ilmoille he ovat myös edelläkävijöitä etiopialaisessa kulttuurissa. Rukouksissamme muistamme näitä vanhempia ja lapsia. 

Tosi edelläkävijä: erään alaraajahalvaantuneen tytön toi toimintakeskukseen hänen isänsä.

Toimintaryhmän teetauolla pääsimme katselemaan myös toimintakeskuksen muita tiloja. Keskuksen vieressä on peruskoulu, joka käyttää toimintakeskuksen kirjastoa eli yhtä luokkatilaa. Minä näin tilaisuuteni koittaneen, kun näin lapset kirjastoluokassa. Kaikki olivat saaneet eteensä englanninkielisen tehtävävihkon ilman sen kummempaa ohjeistusta. Lapset selailivat hiljaisuuden vallitessa tehtävävihkoa. Kirjastonhoitaja oli ujo eikä puhunut lapsille. Kysyin lupaa mennä laulattamaan lapsia ja sen saatuani olin kuin kotonani. Kyselin lasten nimiä ja kävimme tehtäväkirjasta läpi eläinaiheisia kuvia. Sitten leikimme erään englanninkielisen eläinlaululeikin (ei muuten ollut Funky Chicken, sen leikimme toisaalla myöhemmin…). Lapset olivat vähintään yhtä innoissaan kuin minä. Lähtiessämme toimintakeskuksesta pois lapset vilkuttivat ja leikkivät eläinhahmoja.

"I saw a crocodile, and an eagle fly, and..." Ja niin tuli kirjastotuntiin vipinää!

Dessissä tutustuimme luterialaisen seurakunnan rakenteilla olevaan kirkkoon. Kuulemma avajaisia pitäisi viettää toukokuussa, toivottavasti silloin loputkin seinät ovat pystyssä ja katto paikoillaan. Patikoimme Tosa-vuorelle, jossa oli ihanan raikasta ilmaa ja huikeat näkymät. Patikoinnin jälkeen pääsimme fysioterapeutti-Paulan kanssa tutustumaan paikalliseen sairaalaan, joka oli erikoistunut lepran hoitoon. Meillä länsimaisille lähinnä Raamatusta tuttu lepra (tunnettu myös spitaalina) on mykobakteerin aiheuttama ihosairaus. Nykyään se saadaan kuriin lääkehoidolla. Lepraan mielikuvissa yhdistyvä raajojen irtoilu ei johdu suoraan taudista itsestään, vaan sen aiheuttamasta tulehdusreaktiosta, joka kiihdyttää kudosten kasvua ja saattaa siten johtaa esimerkiksi sormen irtoamiseen (fi.wikipedia.org/wiki/Lepra). Hoitamattomana lepra voi aiheuttaa myös tuntoaistin menettämisen vaikkapa jalasta. Tällaisille potilaille tarvitaan niin paksupohjaiset ja kovat jalkineet, etteivät he vahingossakaan voi loukata tunnotonta jalkateräänsä. Sairaalassa olikin hieno proteesipaja, jossa potilaille valmistettiin tuollaisia kenkiä ja lisäksi uusia jalkaterä, sääriä ja polvia. Fysioterapia oli kuitenkin lapsenkengissä ja siihen kovasti lääkärit toivoivat vahvistuksia.

Dessin uuden luterilaisen kirkon rakennustyömaa. Avajaiset toukokuussa.

Kirkkotyömaalla nautittiin hyvin makeat kahvit hämärtyvässä illassa. Miina söi elämänsä maukkaimman mandariinin. Tulimme edustaneeksi Helsingin seurakuntayhtymää, joka on tämän kirkkohankkeen merkittävin tukija.

Takaisin Addikseen tultuamme olemme taas pyörittäneet ILC:n jumalanpalveluselämää. Olemme viettäneet paljon aikaa Kallion perheen, eli Ammin, Miikan sekä heidän mukavien teini-ikäisten lastensa kanssa. Saimme houkuteltua lapset musisoimaan kanssamme, ja nyt kirkossa on kuultu jo Raakelin cajón-soittoa (laatikon näköinen rytmisotin) ja toivottavasti tulevina sunnuntaina myös Kaarlon saksofoninsoittoa. Minäkin sain vihdoin vireeseen vierastalosta löytyneen 5-kielisen kanteleen, jolla säestin itseäni, kun lauloin Siionin virren 135 Murheinen sydämemme päivän teksteihin liittyen. Muuten mennään hunajaisilla amerikkalais-brittiläisillä soinnutuksilla ja englanninkielisillä lauluilla.

Tänään Tuomas ja minä saimme vielä uuden tehtävän: pääsemme opettamaan kuorolaulua ja kuoronjohtoa musiikkikouluun, jonne veimme aikaisemmin soittimia. Heidän tämän syksyn kuoronjohdon opettajansa ei koskaan ilmaantunut paikalle, joten koululla oli pulaa nimenomaan kuorolauluun erikoistuneesta opettajasta. Ja tadaa – tässä olemme Tuomaksen kanssa koulun naapurissa valmiina hommiin! Tänään meidät suoraan sanottuna laitettiin saman tien töihin. Menimme muina miehinä musiikkikoululle Keski-Mäenpään Markun kanssa aamupäivällä. Rehtori totesi, että tuolla olisi nyt luokallinen ensimmäisen vuoden opiskelijoita, käykää tervehtimässä. Sanottiin heipat; sen jälkeen meillä oli noin minuutti aikaa keksiä kuorotunti toisen ja kolmannen vuosikurssin opiskelijoille, jotka odottivat meitä toisessa luokassa. No ei kait siinä mitään, käärittiin hihat ja Markun sanoin kehiteltiin aikamoiset pölinät. Ensi keskiviikkona uudestaan!

Meillä on siis täällä mukavasti hommia, sen verran, että aikaa jää myös katsoa elokuvia ja lukea. Mä menen jo kahdeksannessa kirjassa, kun illat on pitkiä ja pimeitä. Olemme käyneet myös yliopiston pääraksalla (ja kuppilan ovella!), punaterrorin museossa (ks. kuva), kulttuuriravintolassa kuuntelemassa paikallista perinnemusiikkia, patikoineet lähivuorille ja ajelleet pikkubusseilla (täkäläisittäin ”taxi”) ympäriinsä. Tulevina viikkoina alamme suunnitella suomalaisille kauneimpia joululauluja. Joskohan saataisiin tiernapojatkin visiitille... Tuomaskin voi alkaa hiljalleen keskittyä enemmän musiikkihommiin, kun ensi viikolla saamme ILC:iin uuden pastorin, Helena Turjan Seinäjoelta. Lähdemme myös telttailemaan Langano-järvelle ja lauantaina pääsemme etiopialaisiin häihin, kun yllämainitun Lähetysseuran Kaasan tytär menee naimisiin. Marraskuun lopulla osallistumme paikalliseen ”naisten kymppiin”, Great Ethiopian Runiin, joka on siis 10 kilometrin juoksu tässä Addiksessa. Juoksijoita on paikalla noin 40 000. Heh. Eli mukavia tapahtumia tiedossa vielä toiselle puoliskolle!

Punaterrorin aikakaudeksi kutsutaan Etiopiassa 1970- ja 80-lukujen poliittisia vainoja, joissa arvellaan tapetun jopa puoli miljoonaa ihmistä. Uusi museo Addis Abeban keskustassa kertoo aiheesta kaunistelematta.

Yliopiston päärakennuksen kuppila.

Kirpakkaa syksyä teille Suomeen tai missä ikinä luettekaan tätä! En haluaisi, mutta rehvastelen vähän nyt kuitenkin, että täällä on joka päivä yli 25-asteinen sää eikä sateesta tietoakaan. D-vitamiinia karttuu talven tarpeisiin.

Miina

TAIWAN Jotain tuttua, paljon uutta

Viimeiset kolme ja puoli viikkoa on kulunut Taiwan toiseksi suurimmassa kaupungissa Kaohsiungissa. Täällä olemme saaneet kunnian tutustua Taiwanin luterilaisen kirkon työhön paikallisten opastuksella. Etelä-Taiwanissa ei tällä hetkellä ole suomalaisia lähettejä, mutta paikalliset oppaamme ovat olleet juuri oikeita ihmisiä esittelemään meille täällä tehtävää seurakuntatyötä. Erityiskiitos kuuluu pastori Selmalle, joka on ollut meille korvaamaton tuki ja opas nämä viimeiset viikot.

Jumalanpalveluselämää olemme päässeet seuraamaan monesta näkökulmasta. Joka viikonlopun vietimme vähän eri puolilla Etelä-Taiwania. Kielenä on tietysti mandariinikiina, ja joskus on tulkkaus ja joskus ei. Joitain elementtejä voi tietysti tunnistaa ilman kielitaitoa, luterilaisia kun ollaan. Jotkut asiat on tehty toisin. Paljon tehdään vapaaehtoisvoimin, pienissä seurakunnissa on vain yksi palkallinen työntekijä, pappi tai evankelista. Ehtoollista täällä nautitaan vain kerran kuukaudessa, ja me kun olemme vierailleet joka pyhä eri kirkossa, emme ole koskaan sattuneet ehtoollisjumalanpalveluksen aikaan.

Seurakunnat tekevät paljon muutakin työtä. Kristittyjä on Taiwanissa vain 4% väestöstä, ja kirkot (luterilaisiakin on kuusi erilaista!) tekevät monenlaista tavoittavaa työtä. Yhtenä esimerkkinä kouluvierailut, joille mekin pääsimme mukaan. Vierailuilla ei saa tehdä varsinaista evankelioivaa työtä, mutta seurakunnat pyrkivät silti vierailemaan ja kertomaan samalla toiminnastaan ja toivottamaan tervetulleiksi. Erään seurakunnan evankelista kertoi meille tutustuneensa kristinuskoon nimenomaan koulussaan.

Perusseurakuntatyön lisäksi pääsimme tutustumaan päihde- ja narkomaanityöhön, jota SLS tukee täällä Taiwanissa. Kristillinen järjestö nimeltään House of Grace pitää yllä kolmea taloa; joista kaksi on aikuisille huumeista ja alkoholista eroon pyrkiville, toinen miehille ja toinen naisille. Kolmas on eräänlainen koulukoti teini-ikäisille pojille, jonka tarkoituksena on ennaltaehkäistä nuorten syrjäytymistä. Pääsimme vierailemaan kaikissa näissä, ja naisten talossa vietimme kaksi päivää heidän seurassaan, tehden käsitöitä ja raamattutunnille osallistuen.

Kaikki mitä näiden reilun kolmen viikon aikana olen päässyt näkemään ja kokemaan on ollut todella mielenkiintoista, avartavaa ja herättänyt suurta kiitollisuutta monesta asiasta, eikä vähiten siitä, että olen saanut mahdollisuuden tulla tänne. Kaohsiung on ollut meitä kohtaan hyvä, seurakunnat vieraanvaraisia ja lämpimiä.

                                   

BOTSWANA ”Milloin opin lapsen lailla…

…lähestymään Isääni, apua kun olen vailla, valittamaan hätääni? Niin kuin lapsi kurkottamaan Isää kohti itkien, Isän käsiin lankeamaan, toivon oppivani sen.” (SV107:1)

Pääosan harjoittelupäivistäni täällä Gaboronessa vietän Itumelengin päiväkodissa, joka toimii  samannimisellä kirkolla ja on kirkon toimintaa. Lapset ovat iältään 3-5 –vuotiaita ja heitä on noin 50. Jokainen päivä on jonkinlaisia yllätyksiä täynnä, mutta tietyt rutiinit päiväkodissa toistuvat.

Yksiä niistä ovat (melkein) joka aamuiset jouluevankeliumihetket. Syyskuusta asti lasten kanssa on käyty läpi jouluevankeliumia. Eräs työtoverimme lukee heille Raamatusta ja kuvaraamatusta kertomusta Jeesuksen syntymästä ja lapset toistavat enkelten ja paimenten vuorosanoja sekä laulavat väliin aiheeseen sopivia lauluja. Ainakin Silent Night, Holy Night ja Joy to World, the Lord has come olivat meillekin jo ennalta tuttuja, setswanankielisen laulun melodian olemme oppineet. Osa tuntuu osaavan vuorosanat ja laulut todella hyvin, osa pienemmistä ei aivan pysy mukana. Lapset myös siteeraavat Raamatun jakeita ihailtavan sujuvasti. Välillä mieleen hiipii epäilys siitä kuinka hyvin lapset toistamaansa ymmärtävät… Mielenkiinnolla jäämme odottamaan nähdäänkö marraskuun graduationissa joulukuvaelma.

Aamuisin lauletaan ja leikitään siitä kuinka meidän tulisi muistaa lukea Raamattua ja rukoilla joka päivä, jotta kasvaismme ja kukoistaisimme. Samassa laulussa kerrotaan, että näiden asioiden unohtaminen saa meidät unohtamaan myös leikkimisen ja kuihtumaan.

Aamuisin lapset ohjataan sulkemaan silmänsä ja laittamaan kädet puuskaan ja rukoilemaan ”O Lord, my God. Be with me every day, thank you for everything, I pray. Amen. ” Ruokarukouksessa kiitetään ruoasta ja siunauksesta. Tietyllä tavalla kristillisyys on siis mukana päiväkodin arjessa. Pääsiäisen tienoilla luetaan kuulemma pääsiäiskertomusta ja myös luomista, Nooaa arkkeineen ja joitakin muita kertomuksia lasten kanssa kuulemma käydään läpi.

Viikko sitten lauantaina Itumelengissä vietettiin Miss ja Mr. Itumeleng kilpailuja. Lapset olivat harjoitelleet mannekiinikävelyä ja koreasti puettuina kulkivat kaikki esittäytymässä yleisölle ja tuomaristolle. Lopulta ikäluokista kolme parasta palkittiin. Päivä oli täynnä jännitystä ja tohinaa, mutta sekin aloitettiin Itumelengin papin pitämällä alkurukouksella ja lasten raamattulaululla. Sama tila toimii paitsi mannekiinilavana myös lasten luokka-, leikki- ja päiväunitilana sekä sunnuntaisin kirkkosalina.

                                          Ennen mannekiinilavalle astumista laulettiin Raamatun lukemisen tärkeydestä

Muuten päiväkodin päivät täyttyvät erilaisesta touhusta ja tohinasta. Lapset saavat päiväkodissa aamupalan (puuroa tai leipää ja rooibosteetä) sekä lounaan (välillä papuja ja puuroa, välillä hyvää lihaa), välipala heillä on itsellä mukanaan. Aamulla lapset leikkivät ja yhteisen aloituksen ja aamupalan jälkeen siiryvät luokkiin opiskelemaan.

Oppitunneilla lapset opettelevat numeroita, kirjaimia, viikonpäiviä yms., Minkäänlaista säännöllisyyttä en niissä ole vielä huomannut ja usein suunnitelmat tunnille tunnutaan tekevän lasten kantaessa pöytiä ja tuoleja paikoilleen. Välillä vaatimukset lasten osaamiselle ja varsinkin englannin ymmärtämiselle tuntuvat olevan heille vähän turhan kovia. Opettajat pitävät kovaa kuria, meiltä se ei onnistu aivan yhtä hyvin. Ryhmät ovat melko isoja ja välillä meno yltyy hieman turhan äänekkääksi.

Lasten aktiivisuus tavaroiden kantamisessa, ruoan jakamisessa yms. on positiivista, he ovat selvästi oppineet osallistumaan päiväkodin käytännöntöihin. Lounaan jälkeen lapset käyvät patjoille unille ja iltapäivällä leikkivät vanhempiaan odotellessa.

Me olemme päivistä vaihdellen osallistuneet muiden pitämille oppitunneille tai tehneet jonkin ryhmän kanssa itse jotain. Viime viikolla pelasimme esikoululaisten kanssa muisti- ja palapelejä. Lasten into pelaamiseen oli kova, mutta muistipelin säännöt ja palapelien tarkoitus eivät selvästikään olleet heille tuttuja. Osallistumme myös lasten leikkien vahtimiseen, välien selvittelyyn ja itsensä satuttaneiden rauhoitteluun, vaikkemme yleensä ymmärrä mistä on kyse. Luottavaisesti lapset kuitenkin pitävät meitä opettajinaan, vaikka kielimuuri on välillä melkoinen haaste puolin ja toisin.

Hanna

PS. Kahtena edellisenä yönä ja eilen on satanut! Siitä kiitettiin eilisissä jumalanpalveluksissa monin sanoin ja rukouksin. Viileämpi sää tekee hyvää paitsi luonnolle myös meille ihmisille.  

NEPAL Töissä paikallisessa collegessa

Työskentelen pari päivää viikossa Ebenzer Bible Collegessa. Se on Nepalin kirkkokuntien yhteinen opinahjo täällä Kathmandun laaksossa. College tarjoaa kolme vuotta kestävät teologian opinnot, jonka seurauksena valmistutaan teologian kandidaateiksi (bachelor). Tämän jälkeen valmistuneet suuntaavat seurakuntiin pastoreiksi, diakoniatyöntekijöiksi, nuorisotyönohjaajiksi, evankelistoiksi. Opiskelijoiden omat seurakunnat ovat lähettäneet nuoret collegeen ja kustantavat heidän opintonsa.

Ebenezer Bible College. Koulun suurin ulkomainen rahoittaja on Suomen Lähetysseura. Toiseksi suurin rahoittaja on Skotlannin presbyteerikirkko. 

Koulu on varsin pieni, jokaisella vuosikurssilla on noin 15 opiskelijaa. Merkittävä osa opiskelijoista tulee Kathmandun ulkopuolelta, ympäri Nepalia. Tämän vuoksi koulu on sisäoppilaitos ja kaikki opiskelijat asuvat ainakin arkipäivänsä koulun yhteydessä olevassa asuntolassa. Naisia opiskelijoista on noin 1/3.

Collegen päivät alkavat aina yhteisellä aamunavauksella koulun kappelissa. Tunnin kestävässä aamunavauksessa ylistysmusiikilla on tärkeä rooli. Tässä koulun opiskelijat säestämässä lauluja.  Tunnelma nousee kappelin (matalaan) kattoon, kun nuoret laulavat täydestä sydämestä yhdessä.

Tutustumiskäynnin yhteydessä myös me pääsimme kertomaan jotain ajatuksia koulun aamunavaukseen. Lauloimme Emmin kanssa Jukka Leppilammen Vuorilaulun Lähetysseuran vapaaehtoistyöntekijän Suikin säestyksellä. Harvoimpa on sen laulun sanat pitäneet niin kirjaimellisesti paikkansa, kuin vuorten ympäröimässä Kathmandun laaksossa. 

Tehtäviini Ebenezerissä kuuluu kirjastoapulaisen työt. Olenkin nyt useamman päivän pyyhkinyt kirjahyllyjä paksusta pölykerroksesta ja laitellut kirjoja oikeaan järjestykseen. Teinivuosinani olin kolmena kesänä kesätöissä Ilmajoen kunnankirjastossa, milloin tein juurikin vastaavaa työtä. Oli jopa nostalgista päästä hyödyntämään sitä kokemusta täällä Nepalissa

Ebenezer Bible Collegen kirjasto. Kirjat ovat pääosin englannin kielisiä ja etenkin eksegeettistä kirjallisuutta on runsaasti.

Lounashetki Collegen ruokalassa. On liharuokapäivä, eli kalaa. Huomaa kalan pää. Lounaalla tulee juteltua paljon opiskelijoiden kanssa, jotka ovat kiinnostuneet meidän valkonaamojen koulunkäynnistä. 

ETIOPIA Vähän melua lapsista

Hosainan kaupungissa, noin 5 h Addis Abebasta etelään, toimii kuurojen koulu, jota Suomen Lähetysseura on tukenut 80-luvulta asti. Viikko sitten pääsimme tutustumaan tuohon poikkeukselliseen paikkaan. Kuvat puhukoot puolestaan.

Eskarilaiset odottavat pääsyä luokkaan. Monet kuuroista ovat eläneet varhaislapsuutensa ilman minkäänlaista kieltä ja kommunikaatiota, joten kuurojen koulussa aukeaa tie koulutuksen ja perustarpeiden lisäksi omaan kieleen ja sitä kautta ajatteluun ja tunteiden ilmaisuun.

Kuurojen koulun eri-ikäiset oppilaat asuvat lukuvuoden ajan koululla. Tytöt asuvat omissa taloissaan, pojat omissaan. Kouluviikko on viisipäiväinen, lauantaisin pyykätään ja siivotaan. Sunnuntaisin on jumalanpalvelus. Koulussa tarjotaan kolme lämmintä ateriaa päivässä, mikä saattaa olla monin verroin enemmän kuin lapset saisivat kotonaan. Lasten touhu ja meininki on tuttua ja eläväistä, mutta peruskoulun opettajaa hämmentää: pihalla on lähestulkoon täysin hiljaista kaskaiden huumaavaa siritystä lukuun ottamatta.

Lukuvuoden käynnistymisen alla nuoret naiset ompelivat kuukautissuojia toistensa tarpeisiin. Oppilaat – teini-ikäisetkin – olivat ahkeria, omatoimisia ja iloisia.

Satunnaisista sähkökatkokset eivät haittaa tekstiilikäsitöitä. Heidi Majuri ja edeltävät lähetystyöntekijät ovat tehneet upeaa työtä hankkiessaan oppilaiden tarpeisiin ompelukoneita, silitysrautoja, tietokoneita, neuloja, kankaita...

Heidi Majuri on koulutukseltaan sekä luokanopettaja että parturi-kampaaja. Hän on kymmenen vuoden aikana kehittänyt kuurojen koululle kampaaja-parturi-linjan, jossa koulun vanhimmat oppilaat voivat opiskella parturi-kampaajiksi. Koululla on asianmukaiset, upeat koulutustilat.

Puu- ja metallityöpajoissa valmistuu sänkyjä, ovia ja hyllyjä paitsi koulun tarpeisiin, myös myytäväksi.

Kehitysyhteistyötä: Fysiikan, kemian ja biologian luokka kaivettiin esiin pölyn alta. Järjestelemässä (selin) on Olav, joka on vaimonsa Sunan kanssa Hosainassa lähetystyöharjoittelussa. Apupoikana Tuomas.

Lähetystyön paikka ja muoto elää ja on aina elänyt; Viisitoista vuotta sitten Miinan veli Jussi oli näillä kentillä opettamassa suomalaisten lähettien lapsia. Pallokenttä on ruohottunut. Nykyään SLS:n työntekijöitä on Hosainassa yksi, Heidi Majuri.

Hyvää Suomesta – kuurojen koululla on Etiopian mahdollisesti ainoa ruispelto, josta koulu saa myyntituloja. Tästä rukiista valmistetaan vierastalossakin leivottavat ruisleivät.

Tietojenkäsittelytiedettä.

Osaavat kuurotkin teinit töhertää, tosin sisältö on meikäläisistä poikkeava: "Jeesus on Herra", sanotaan amharankielisessä penkkikirjoituksessa.

Taputusleikit. Yhteinen kieli kuurojen lasten kanssa löytyi hyvin nopeasti. Edustalla olevat lapset löysivät toisensa heti saavuttuaan kuurojen koululle muutamaa päivää aiemmin. Kumpikaan ei osannut puhua eikä viittoa, mutta ystävyys löytyi siitä huolimatta.

Kuurojen koulun päätie. Tätä tietä talsittuaan 17-vuotiaalle nuorelle avautuvat mahdollisuudet yliopistokoulutukseen ja työhön. Kuulovamma ei ole enää nuorta ensisijaisesti määrittävä tekijä.

BOTSWANA Sateesta ja sen puuttumisesta

Toissailtapäivänä meillä satoi! Syyskuussa heräsin kerran sateeseen ja ukkoseen, mutta nyt saimme ensimmäisen kerran tuntea sen täällä todella.

Rankkasateen lisäksi taivas salamoi, ukkonen jyrisi kotimme päällä ja taivaasta paiskoi isojen pisaroiden lisäksi rakeita. Kiitollisina ihmettelimme ja ihailimme sadetta ja ukkosta pihamme katoksessa, jossa ilman viilennyttyä hetkessä noin 30 asteesta ehkä viiteentoista ja tuulen myötä sateen kastellessa katoksessakin oli takki ensimmäistä kertaa tarpeen.  Tunnin myrskyn takia osallistuminen paikalliseen kirkkokuoroon siirtyi jälleen, mutta se ei harmittanut lainkaan, sillä vettä täällä tarvitaan ja rukoillaan.

Suomessakin uutisoitiin kesän mittaan Botswanan naapurimaa Namibian pahimmasta kuivuudesta 30 vuoteen. Sen tähden Lähetysseura on lähettänyt apua Namibiaan ja ilmeisesti on lähettämässä sitä myös Angolaan.

Täällä Botswanassa tilanne ei ole yhtä paha, mutta se pahenee koko ajan. Virallista uutisointia asiasta en juuri ole nähnyt (kuten en muitakaan uutisia), mutta puheissa asia on täällä ollut. Ilmeisesti kuivuus on täällä yleisempää kuin pohjoisessa Namibiassa, joten siihen osataan myös varautua vähän paremmin. Nyt Gaboronen patoaltaissa on vettä kuulemma puoleksi vuodeksi, minkä jälkeen se loppuu, jos eivät sateet tule korjaamaan tilannetta.

Sen takia ainakin Gaboronessa on aloitettu veden säännöstely ja vesikatkot. Paine hanoissa on tavallista pienempi ja vedet saattavat olla poikki kolmena päivänä viikossa klo 8-15. Sen takia olemme katkopäivinä varanneet vettä pulloihin, mutta toistaiseksi kotona ollessamme vettä on aina tullut. Päiväkodilla ja kirkolla vesikatko on jo tullut koettua.

Paikalliset kertovat, että aiemmin sadekausi oli tiettyyn aikaan vuodesta, mutta nykyisin tilanne on toinen. Sadetta saadaan vähemmän, harvemmin ja epäsäännöllisemmin, jos ollenkaan. Toissapäiväisellä sateella eivät vielä patoaltaat täyty, mutta se antoi kaivattua virvoitusta luonnolle ja ihmisille.

Sateen rukoilu onkin itsestäänselvä osa kirkkojen elämää. Sille on oma kirkkopyhänsä  ja erityisiä rukoushetkiä.

Botswanan rahayksikkö on pula, joka tarkoittaa sadetta. Tällä hetkellä täällä on pulaa pulasta, mutta kokemukseni mukaan enemmän sateesta kuin rahasta. Eteläisen Afrikan asukkaiden rukouksiin runsaista sateista voi liittyä myös Suomessa, jossa vettä taidetaan tähän aikaan vuodesta saada riittävästi. 

Kirkon kurssikeskus Woodpeckerin luona Gaboronen lähistöllä oleva joki oli syyskuun puolessa välissä kuiva. Maria evästi meitä lähtiessämme katsomaan jokiuomaa: "Siellä ei ehkä nyt ole krokotiileja kun ei ole vettäkään." 

Syyskuisen sateen merkit näkyivät kuun lopussa katukuvassa. Ruskeat puut ovat muuttuneet vihreiksi ja kirjaviksi väreiksi: kesä on tulossa!

Hanna

NEPAL: Uskontojen keskellä

Perehdytysviikot Suomen Lähetysseuran työhön Nepalissa alkavat olla finaalissa ja olemme päässeet aloittamaan töitämme. Suomen Lähetysseura on rekisteröitynyt täällä FELM Nepal -nimiseksi kansalaisjärjestöksi. Ylivoimaisesti suurin osuus sen työstä on kehitysyhteistyötä. Suomalaisista kansalaisjärjestöistä Lähetysseura saakin Suomen ulkoministeriöltä eniten kehitysyhteistyörahoja. Täällä Nepalissa rahat kanavoidaan kymmenelle eri järjestölle.

Lähetysseuran kirkollinen työ Nepalissa on varsin uusi juttu, johtuen maan laeista. Valtio oli aina 2000-luvun puoleenväliin saakka hinduvaltio, joka esti ulkomaisten kristittyjen tekemän työn maassa. Maan väestöstä noin 80 % on hindulaisia ja buddhalaisia on 10 %. Loput 10 % ovat enimmäkseen muslimeja ja paikallisia luonnonuskontoja. Kristittyjä nepalilaisista on 3-5 %. Määrää on hyvin vaikea arvioida, koska kristityksi julkkisesti tunnustautuminen maassa ei ole vieläkään helppoa, uskonnonvapaudesta huolimatta. 

Hindutemppeli keskellä Kathmandun vanhaa kaupunkia. 

Boudha, yksi merkittävimmistä buddhalaisista stupista. Tiibetin buddhalaisuuden keskus Nepalissa. Unescon maailmanperintökohde.

Uskonto on läsnä tässä yhteiskunnassa kaikkialla. Hindujen ja buddhalaisten temppeleitä ja rukouspaikkoja on joka kadunkulmassa ja korttelissa. Hindujen jumalien kuvia löytyy busseista ja kauppojen seiniltä ja buddhalaiset munkit ovat osa katukuvaa. Kiipesimme viime sunnuntaina korkeimmalle Kathmandua ympäröivälle kukkulalle, 2770 metrin korkeuteen. Huipulta löytyi armeijan tukikohdan ja radiomaston lisäksi buddhalainen stupa, rukouspaikka. 

Kathmandun laaksoa ympäröivien kukkuloiden korkein huippu 2770 metrissä. Huipulta löytyi myös buddhalainen stupa rukousliinoineen. Taustalla näkymä Intian suuntaan.

Kristinuskon leviäminen maahan alkoi vasta 1950-luvulla. Maa oli sitä ennen ulkomaisilta suljettu. Länsimaalaiset kristityt perustivat kouluja ja sairaaloita, mutta seurakunnat perustettiin paikallisten nepalilaisten kristinuskoon kääntyneiden toimesta. Maahan on syntynyt vuosikymmenien saatossa satoja itsenäisiä kirkkoja, joista suurin osa järjestäytynyt National Churches Fellowship of Nepal -järjestön (NCFN) alaisuuteen. 

NCDN:n kirkkoja ei voida sijoitella oppillisesti mihinkään perinteiseen kristilliseen tunnustuskuntaan, vaan ovat sekoitus niitä kaikkia. Luterilaisia kirkkoja täällä on ainoastaan yksi ja se toimii ainoastaan Morangin maakunnassa Kaakkois-Nepalissa, kaukana Kathmandusta. Kristityt käyvät täällä missä tahansa seurakunnassa tai kirkossa, eikä teologisista taustoista tehdä numeroa. Tämä näkyy myös siinä, että saarnatuoli on avoin muiden kirkkojen pastoreille. 

Osallistuimme kirkkojen nuorten tapahtumaan, jossa raamattuopetusta oli pitämässä Nepalin yksi ensimmäisistä pastoreista Robert Karthak. Kovis jätkä ja hyvää settiä. 

Kristityksi kääntyminen ei edelleenkään ole yksinkertaista tässä maassa. Vaikka kristinuskon hyväksytään ja etenkin kristittyjen tekemää kehitysyhteistyötä ja hyväntekeväisyyttä arvostetaan, niin läheisen ihmisen kääntyminen kristityksi voi olla hinduperheelle raju paikka. Useat perheet ovat hylänneet lapsensa tämän kääntymisen myötä. Kristityksi kääntymisen myötä ihminen myös putoaa alimmaksi yhteiskunnassa vaikuttavassa kastijärjestelmässä. 

Osallistuimme tänään lähialueellamme kokoontuvan Sagarmatha (Mt Everst) seurakunnan jumalanpalvelukseen. Paikka oli pieni olohuoneen kokoinen huone, josta oli ovet auki sivukamareihin. Kaksituntinen jumalanpalvelus oli, tottakai nepaliksi. Vaikka saarnasta emme mitään ymmärtäneet, pystyimme silti kokemaan voimakkaasti kristittyjen yhteyttä. Rukoukset ja ylistyslaulut ovat samaa kieltä ympäri maailmaa. Erityisesti täällä muiden uskontojen puristuksessa ne pulppuavat täydestä sydämestä kuin voimallisena huutona Herran puoleen.

Nepalis-suomalais-englantilaista kristittyjen yhteyttä Sagarmatha seurakunnassa. Kiitos Gideoneille!!

ETIOPIA Lahja Suomesta musiikkikoululle

Saimme tänään viedä kivenheiton päähän Mekane Yesus -kirkon musiikkikoululle matkalaukullisen soitintarvikkeita. Nämä tarvikkeet ovat lahja, jonka sukulaisemme, ystävämme ja joukko lapualaista kirkkokansaa antoivat morsiusmessumme yhteydessä heinäkuun alussa: sähkökitaran ja -basson kieliä, rumpukapuloita ja -kalvoja, lehtiä saksofonien suukappaleisiin, äänipiuhoja, pari pientä vahvistinta sekä yksi sähkökitara.

Lahjan maahantuonti oli adrenaliinitasoja kohottavaa puuhaa. Valmistelut ennen lähtöä Helsingissä lähentelivät salakuljettajamaisia mittoja, kun jaoimme tuotteet tasaisesti eri laukkuihin, osan ruumaan ja osan (mm. kitara) käsimatkatavaroihin Etiopian tullin varalle. Olimme saaneet ohjeistusta, että etenkin elektroniikkaa, mutta myös soittimia maahan tuotaessa tullimaksuja oli vaikea välttää. Yrittänyttä ei kuitenkaan laitettu. Poistimme tuotteita alkuperäispakkauksistaan ja liimailimme kokeneiden ”smuglaajien” neuvosta lapsekkaita Aku Ankka -tarroja ja repsottavaa ilmastointiteippiä kitaraan ja vahvistimiin, jotta ne näyttäisivät tullimiehen silmään mahdollisimman käytetyiltä ja arvottomilta.

Ja kappas: maahantuonti oli lopulta Aku Ankka -termein helppoa kuin tikkukaramellin varastaminen pieneltä lapselta. ”Spiikers – for wat?” kysyi tullipoika läpivalaistuaan kaksi VOX-minivahvistinta sisältävän matkalaukun. ”Lisen tu mjyysik, kompjuutter, ju nou”, vastasi Miina napakasti ja pääsimme ilman tullausseuraamuksia astumaan Etiopian kamaralle.

Lahjamatkalaukku luovutettiin Mekane Yesus School of Jazz Musicin oppilaille koulun rehtorin pitämässä infotilaisuudessa. Etenkin rehtori, mutta myös opiskelijat vaikuttivat olevan innoissaan tarpeellisista tilpehööreistä. Pienenä tervehdyksenä lauloimme etiopialaisen sävelmän ”Voi hänen rakkauttaan” (Jaakko Löytyn suomenkieliset sanat). Saimme tarvikekuriireina osaksemme hämmentävyyksiä hiponutta suosiota ja kiitosta; joka välissä taputettiin. Täten siis saamme välittää nämä lahjan vastaanottajien suuret kiitokset vielä kaikille teille yhteiseen lahjaan osallistuneille Suomessa. Erityisesti kiitos myös vielä kolehdin kantamisessa palvelleille Hannalle (Botswanaan!), Antille (Nepaliin!), Hannalle (Munkkiniemeen!) ja Jussille (Körttikodille!). 

Yhteinen lahja oli eurosuuruudeltaan 1 577,25. Globaalissa mittakaavassa toisaalta pieni, mutta toisaalta suuri kohdeapu, jossa hallinto- ja käsittelykuluihin upposi nolla prosenttia kokonaissummasta.

Vaikutti siltä, että musiikkikoululle palataan vielä.