ETIOPIA Puolimatkan krouvissa

 

Etiopia on Afrikan vuoristoisinta aluetta. Tässä olemme matkalla Dessiin.

Harjoitteluaikamme on kiirinyt jo puoleen, ja paljon ollaan ehditty tässä kuuden viikon aikana. Koska työ ILC:ssä on pääosin valmistelua (saarnan kirjoittamista ja musiikin valitsemista sekä harjoittelemista), jää meillä paljon aikaa tutustua myös muuhun Lähetysseuran työhön täällä Etiopiassa. Olemme tavanneet pelkästään täällä vierastalolla Etiopian nykyisistä ja entisistä läheteistä Mirja Saksan, Pirkko Nummelan, Heidi Majurin, Christine Björskogin, Kallion perheen, Ahlbergit, Mirja Himasen ja Mekonnen Mulatin, Markku Keski-Mäenpään, Taina Taskilan sekä tietenkin omat ohjaajamme Sari ja Vesa Lehtelän. Lisäksi tutuksi ovat tulleet Kansanlähetyksen Pirkko ja Aki Tuppurainen, Tuula ja Esko Siljanen, Mirjami Uusitalo, joka on muuten kotiseurakuntamme nimikkolähetti sekä Lehtisen perhe sekä heidän lastensa opettaja Elina Salminen. Suomalaisten lisäksi olemme saaneet tutustua paikallisiin, kuten monille suomalaisillekin tuttuun Kaasaan, joka on Lähetysseuran asiainhoitajana täällä Addiksen päässä sekä moneen hyvänpäiväntuttuun, joiden kanssa vaihdetaan tervehdykset.

Voitte siis uskoa siellä Suomessa, että täällä on ihania ja taitavia ihmisiä, joiden työtä ei voi kuin ihailla. Monet ovat Raamatunkäännöstyössä, jossa he samalla luovat kirjakieltä ja kielioppia sellaisille kielille, joilla sitä ei vielä ole. Oppimateriaalien laatimistyön ohessa myös opettajankoulutus on tärkeää. Kielityön lisäksi täällä tehdään muun muassa aids-orpo- ja kehitysvammatyötä; Hosainan kuurojenkoulusta saittekin lukea jo aiemmassa kirjoituksessamme. Lähetystyöntekijöitä työskentelee myös teologien ja johtajien (leadership & management) kouluttajina.

Hahmoja Dessin-matkan varrelta.

Muutama viikko sitten pääsimme Lehtelöiden kanssa matkalle Dessiin. Reitti Dessiin, joka sijaitsee 9 tuntia Addiksen pohjoispuolella, kulkee upeiden vuoristomaisemien halki. Välillä reitti menee suurten peltoaukeiden keskellä, välillä pitkin serpentiiniteitä. Turva-aidat teillä olivat vähän niin ja näin, mutta onneksi autokouluope-Vesa ajoi turvallisesti eikä tarvinnut henkeä pidätellä muuten kuin upeita maisemia ihaillessa. Reitin varrella näimme myös sellaisia eläimiä, joita ei Addiksessa näe: apinoita ja kameleita. Tuomas tietysti bongaili lintuja. Tällä hetkellä, ainakin omien laskujeni mukaan, Tuomas on tunnistanut jo kolmisenkymmentä afrikkalaista lintulajia – kuvia näistä meillä on jo yli 100!

 

Dessissä tutustuimme Christineen ja Pirkkoon sekä Paulaan, joka on Dessissä vapaaehtoistöissä fysioterapeuttina. Heidän mukanaan pääsimme Dessin naapurikaupungissa Komboltchassa toimivaan kehitysvammaisten lasten toimintaryhmään. Kehitysvammaisuus on Etiopiassa hyvin vaiettu asia, ja useimmiten lapset joutuvat elämään pimeissä ja haisevissa nurkissa omissa kodeissaan, sillä heitä hävetään. Usein kehitysvammaisuus nähdään täällä edelleen seurauksena vanhempien synneistä. Lähetysseura pyrkii toiminnallaan tuomaan tietoa, että vammaisuus ei ole häpeä eikä rangaistus, ja opastamaan vanhempia toimimaan vammaisen lapsen kanssa. Mekin pääsimme Tuomaksen kanssa leikkimään lasten kanssa. Lasten vanhemmat olivat ihanan rakastavia omia lapsiaan kohtaan, ja tuodessaan heidät ihmisten ilmoille he ovat myös edelläkävijöitä etiopialaisessa kulttuurissa. Rukouksissamme muistamme näitä vanhempia ja lapsia. 

Tosi edelläkävijä: erään alaraajahalvaantuneen tytön toi toimintakeskukseen hänen isänsä.

Toimintaryhmän teetauolla pääsimme katselemaan myös toimintakeskuksen muita tiloja. Keskuksen vieressä on peruskoulu, joka käyttää toimintakeskuksen kirjastoa eli yhtä luokkatilaa. Minä näin tilaisuuteni koittaneen, kun näin lapset kirjastoluokassa. Kaikki olivat saaneet eteensä englanninkielisen tehtävävihkon ilman sen kummempaa ohjeistusta. Lapset selailivat hiljaisuuden vallitessa tehtävävihkoa. Kirjastonhoitaja oli ujo eikä puhunut lapsille. Kysyin lupaa mennä laulattamaan lapsia ja sen saatuani olin kuin kotonani. Kyselin lasten nimiä ja kävimme tehtäväkirjasta läpi eläinaiheisia kuvia. Sitten leikimme erään englanninkielisen eläinlaululeikin (ei muuten ollut Funky Chicken, sen leikimme toisaalla myöhemmin…). Lapset olivat vähintään yhtä innoissaan kuin minä. Lähtiessämme toimintakeskuksesta pois lapset vilkuttivat ja leikkivät eläinhahmoja.

"I saw a crocodile, and an eagle fly, and..." Ja niin tuli kirjastotuntiin vipinää!

Dessissä tutustuimme luterialaisen seurakunnan rakenteilla olevaan kirkkoon. Kuulemma avajaisia pitäisi viettää toukokuussa, toivottavasti silloin loputkin seinät ovat pystyssä ja katto paikoillaan. Patikoimme Tosa-vuorelle, jossa oli ihanan raikasta ilmaa ja huikeat näkymät. Patikoinnin jälkeen pääsimme fysioterapeutti-Paulan kanssa tutustumaan paikalliseen sairaalaan, joka oli erikoistunut lepran hoitoon. Meillä länsimaisille lähinnä Raamatusta tuttu lepra (tunnettu myös spitaalina) on mykobakteerin aiheuttama ihosairaus. Nykyään se saadaan kuriin lääkehoidolla. Lepraan mielikuvissa yhdistyvä raajojen irtoilu ei johdu suoraan taudista itsestään, vaan sen aiheuttamasta tulehdusreaktiosta, joka kiihdyttää kudosten kasvua ja saattaa siten johtaa esimerkiksi sormen irtoamiseen (fi.wikipedia.org/wiki/Lepra). Hoitamattomana lepra voi aiheuttaa myös tuntoaistin menettämisen vaikkapa jalasta. Tällaisille potilaille tarvitaan niin paksupohjaiset ja kovat jalkineet, etteivät he vahingossakaan voi loukata tunnotonta jalkateräänsä. Sairaalassa olikin hieno proteesipaja, jossa potilaille valmistettiin tuollaisia kenkiä ja lisäksi uusia jalkaterä, sääriä ja polvia. Fysioterapia oli kuitenkin lapsenkengissä ja siihen kovasti lääkärit toivoivat vahvistuksia.

Dessin uuden luterilaisen kirkon rakennustyömaa. Avajaiset toukokuussa.

Kirkkotyömaalla nautittiin hyvin makeat kahvit hämärtyvässä illassa. Miina söi elämänsä maukkaimman mandariinin. Tulimme edustaneeksi Helsingin seurakuntayhtymää, joka on tämän kirkkohankkeen merkittävin tukija.

Takaisin Addikseen tultuamme olemme taas pyörittäneet ILC:n jumalanpalveluselämää. Olemme viettäneet paljon aikaa Kallion perheen, eli Ammin, Miikan sekä heidän mukavien teini-ikäisten lastensa kanssa. Saimme houkuteltua lapset musisoimaan kanssamme, ja nyt kirkossa on kuultu jo Raakelin cajón-soittoa (laatikon näköinen rytmisotin) ja toivottavasti tulevina sunnuntaina myös Kaarlon saksofoninsoittoa. Minäkin sain vihdoin vireeseen vierastalosta löytyneen 5-kielisen kanteleen, jolla säestin itseäni, kun lauloin Siionin virren 135 Murheinen sydämemme päivän teksteihin liittyen. Muuten mennään hunajaisilla amerikkalais-brittiläisillä soinnutuksilla ja englanninkielisillä lauluilla.

Tänään Tuomas ja minä saimme vielä uuden tehtävän: pääsemme opettamaan kuorolaulua ja kuoronjohtoa musiikkikouluun, jonne veimme aikaisemmin soittimia. Heidän tämän syksyn kuoronjohdon opettajansa ei koskaan ilmaantunut paikalle, joten koululla oli pulaa nimenomaan kuorolauluun erikoistuneesta opettajasta. Ja tadaa – tässä olemme Tuomaksen kanssa koulun naapurissa valmiina hommiin! Tänään meidät suoraan sanottuna laitettiin saman tien töihin. Menimme muina miehinä musiikkikoululle Keski-Mäenpään Markun kanssa aamupäivällä. Rehtori totesi, että tuolla olisi nyt luokallinen ensimmäisen vuoden opiskelijoita, käykää tervehtimässä. Sanottiin heipat; sen jälkeen meillä oli noin minuutti aikaa keksiä kuorotunti toisen ja kolmannen vuosikurssin opiskelijoille, jotka odottivat meitä toisessa luokassa. No ei kait siinä mitään, käärittiin hihat ja Markun sanoin kehiteltiin aikamoiset pölinät. Ensi keskiviikkona uudestaan!

Meillä on siis täällä mukavasti hommia, sen verran, että aikaa jää myös katsoa elokuvia ja lukea. Mä menen jo kahdeksannessa kirjassa, kun illat on pitkiä ja pimeitä. Olemme käyneet myös yliopiston pääraksalla (ja kuppilan ovella!), punaterrorin museossa (ks. kuva), kulttuuriravintolassa kuuntelemassa paikallista perinnemusiikkia, patikoineet lähivuorille ja ajelleet pikkubusseilla (täkäläisittäin ”taxi”) ympäriinsä. Tulevina viikkoina alamme suunnitella suomalaisille kauneimpia joululauluja. Joskohan saataisiin tiernapojatkin visiitille... Tuomaskin voi alkaa hiljalleen keskittyä enemmän musiikkihommiin, kun ensi viikolla saamme ILC:iin uuden pastorin, Helena Turjan Seinäjoelta. Lähdemme myös telttailemaan Langano-järvelle ja lauantaina pääsemme etiopialaisiin häihin, kun yllämainitun Lähetysseuran Kaasan tytär menee naimisiin. Marraskuun lopulla osallistumme paikalliseen ”naisten kymppiin”, Great Ethiopian Runiin, joka on siis 10 kilometrin juoksu tässä Addiksessa. Juoksijoita on paikalla noin 40 000. Heh. Eli mukavia tapahtumia tiedossa vielä toiselle puoliskolle!

Punaterrorin aikakaudeksi kutsutaan Etiopiassa 1970- ja 80-lukujen poliittisia vainoja, joissa arvellaan tapetun jopa puoli miljoonaa ihmistä. Uusi museo Addis Abeban keskustassa kertoo aiheesta kaunistelematta.

Yliopiston päärakennuksen kuppila.

Kirpakkaa syksyä teille Suomeen tai missä ikinä luettekaan tätä! En haluaisi, mutta rehvastelen vähän nyt kuitenkin, että täällä on joka päivä yli 25-asteinen sää eikä sateesta tietoakaan. D-vitamiinia karttuu talven tarpeisiin.

Miina